Reissussa. Ensimmäiset kaksi päivää sisälsivät noin 36 h matkaamisen Suomen Turusta Makongenin kylään Keniaan, noin 50 km Mombasasta etelään. Helsinki-Vantaan lentoasemalla astuimme kuvainnolliseen putkeen, mistä astuimme ulos Nairobissa, Jomo Kenyattan lentoasemalla. Kulttuuri- ja toimintaympäristön muutos oli valtava. Edellisestä pitkästä reissusta kaukomailla oli itselläkin kulunut jo nelisen vuotta ja nyt pinnassa oli jälleen kunnon jännitystä, epävarmuutta ja uutuudenviehätystä siitä, että mitäs tämä tällainen kulkeminen tarkoittikaan. Afrikassa olen ollut useasti aikaisemminkin, mutta Kenia sekä tulevat Tansania ja Sambia ovat kaikki uusia reissumaita ja siinä mielessä kiehtovia ja arvaamattomia. Puolentoista vuorokauden junailusta, takseilusta, odottamisesta, jonottamisesta, säätämisestä ja hässäköinnistä saimme jo niin kovan kattauksen erilaisia ärsykkeitä, että vastaanottokapasiteetti oli koetuksella. Mutta sitä se on. Onneksi tätä voimakasta kulttuurillista avokämmenlitsaria seurasi rauhallinen maadoittuminen, missä hermonystyrät ja vastaanottimet asettuivat oikeaan ja tarvittavaan asentoon.
Ensimmäinen reissuni kahdesta yhteistyö- ja avustusprojektista toteutetaan edellä mainitussa Makongenin kylässä, missä suomalaiskenialaisen Home Street Home Ry:n turva- ja toimintakeskus sijaitsee. Projekti on nyt toteutusvaiheessa, missä kerätyillä varoilla hankittu verenkuvalaite keskuksen terveysklinikalle on käytössä ja matkaamme Makongenin kylään ja keskukseen tutustumaan Home Street Home Ry:n toimintaan sekä havainnoimaan ja oppimaan paikallista kulttuuria sekä keskuksen tapaa tehdä sosiaali- ja hoitotyötä yhteisön hyväksi. Haluamme asemoida itsemme tarkkailijoiksi ja havainnoitsijoiksi, sillä varsinaisia toimijoita ovat tässä tarinassa keskuksen työntekijät sekä paikalliset ihmiset. Alpha Aid & Travel Ry:n sekä Sudenlehti Art n Sciencen projektiin keräämät varat ja niillä tehty hankinta voi olla merkittävä kehitysaskel keskuksen terveysklinikalle ja sitä kautta parantaa paikallisten ihmisten terveydenhoitomahdollisuuksia, mutta meille vähintään yhtä tärkeää on vaikuttaminen ihmisten asenteisiin, ajatteluun, ymmärrykseen ja toimintaan. Tällä tarkoitan sitä kokemuksellista tietoa, minkä reissutoverini kanssa tuomme artikkelin, kuvien, tarinoiden ja päivitysten muodossa takaisin Suomeen tukijoiden, seuraajien, kollegoiden ja asiasta kiinnostuneiden luettavaksi, katsottavaksi ja pohdiskeltavaksi.
Toinen reissun projekteista toteutuu Sambiassa ja on niin ikään jo toteutusvaiheessa. Siellä kerätyillä varoilla koulutetaan sambialaissuomalaisen Green Living Movement Ry:n hankekoulun oppilaita ja opettajia ilmastonmuutoksesta ja siihen varautumisesta sekä perustetaan koulun pihamaalle kasvipuutarha, mistä koulun oppilaat saavat lisäravintoa päiviinsä ja koulu taas lisätuloja torikaupalla. Sambian kohteeseen matkaan syyskuussa, ilman nyt mukana olevaa toveri Sudenlehteä, mutta tarkoituksena on yhtä lailla tutustua, havainnoida ja oppia.
Yhdistyksen toiminta on pientä ja marginaalista, mutta myös itsenäistä ja omaehtoista. Tällaiseksi sen suunnittelin ja tällaisena sen haluan myös pysyvän. Varainkeruun näkökulmasta tämä on tarkoittanut, että lahjoitettavat ja siirrettävät summat ovat verattaen pieniä ja varainkeruu sellaista, ettei se työllistä ja kuormita liikaa. Kun summat ovat pieniä, niin sitäkin tärkeämmäksi tulee, että lahjoituskohteet olisivat mahdollisimman konkreettisia ja vaikuttavia, kohteesta itsestään nousevia tarpeita. Aikaisempien projektien myötä yhdistykselle on muodostunut varsin rutiininomainen prosessi kerätä tarvittava ja tavoitteeksi asetettu varallisuus kohteeseen siirrettäväksi. Kokonaislahjoitus on aikaisemmissa projekteissa ollut suuruusluokaltaan noin 1000–2500€ ja se on saatu kerättyä pienillä tapahtumilla, joulupukkitoiminnalla, vapaaehtoisilla lahjoituksilla sekä muutamalla yritysyhteistyöllä.
Tällä kertaa, ikään kuin kokeiluksi, sain järjestettyä kaksi erillistä yhteistyö- ja avustusprojektia ja asetin kunnianhimoiseksi tavoitteeksi vähintään 4000 € kokonaislahjoituksen jakautuen molempiin projekteihin. Tavoitetta tuki ajatus mahdollisesta pienkeräysluvan hakemisesta, jolloin varainkeruuta saisi ja voisi julkisesti mainostaa ja samalla vedota yhdistyksen seuraajia lahjoittamaan. Mahdollisuus kuulosti hyvältä, sillä pienkeräyslupa poistaisi aikaisemmat rajallisuudet varainkeruussa. Pienkeräyslupa ja sen hakeminen on myös tehty byrokraattisesta näkökulmasta poikkeuksellisen helpoksi ja vaivattomaksi. Se, mikä lopulta koitui valitettavan hankalaksi, työlääksi ja epämiellyttäväksi, oli juuri pienkeräyksen mainostaminen ja ihmisiin vetoaminen. Huomasin nopeasti, ettei se ole itselleni luontainen tapa toimia. Projektien ja omien tekemisten mainostaminen ja muistuttaminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja erilaisissa tilanteissa tuntui vieraalta ja kummalliselta, koska sen koki eräänlaisena kauppaamisena ja tyrkyttämisenä. Vaikka keräystavoite lopulta saatiinkin kasaan, varmasti osittain pienkeräyksen avulla, jäänee tämä varainkeruumuoto mahdollisesti yhdistyksen ensimmäiseksi ja samalla viimeiseksi. Pienkeräys oli perusteltu kokeilu ja mahdollisuus, mutta sen hakemisen ja saamisen vaivattomuudesta huolimatta se aiheutti sellaista uutta päänvaivaa ja kuormitusta, mitä en osannut odottaa tai ennakoida.
Yhdistyksen perusperiaatteisiin kuuluu, että toiminta on vaikuttavaa ja konkreettista, mutta silti mahdollisimman vaivatonta ja vähän kuormittavaa. Olen usein kuvannut yhdistystä sellaiseksi sivuprojektiksi, oman elämäntavan ja työn rinnalla. Nyt pienkeräys sekä korkeampi keräystavoite kuitenkin rikkoivat tätä perusperiaatetta ja toteutettavaksi oman työn ja opiskelun ohella siitä alkoi koitumaan liikaa vaivaa ja kuormaa. Koen yhdistyksen perusperiaatteista kiinni pitämisen erityisen tärkeäksi, ja oikeastaan koko yhdistyksen olemassa olemisen ehdoksi. Tätä kunnioittaen on tulevien projektien kohdalla otettava kevyt askel taaksepäin ja palattava hyväksi ja toimivaksi koettuun varainkeruuseen, missä yhteisöllisillä ja osallistavilla tapahtumilla, hyvän mielen joulupukkitoiminnalla sekä vapaaehtoisilla ja omalla painollaan tulevilla lahjoituksilla saadaan maltillisempi 2000–3000 € keräystavoite kasaan.
Kuluvien ja nyt toteutusvaiheessa olevien projektien ja varainkeruun aikana olen saanut paljon palautetta ja huomioita siitä, että yhdistyksellä on konkreettisen toiminnan, eli projektien ja varainkeruun lisäksi inspiroiva ja motivoiva vaikutus ihmisiin. Olen ymmärtänyt tämän niin, että yhdistyksen perusperiaatteet ja -arvot, toimintamalli ja -filosofia sekä ennen kaikkea niiden vaaliminen ja niistä kiinni pitäminen puhuttelee ja kiinnostaa. Varainkeruun kohdalla tämä on näkynyt niin, että ihmiset ovat halunneet lahjoituksillaan ja osallistumisillaan osoittaa kannustuksena ja tukensa myös itse yhdistykselle, sen periaatteille, arvoille ja toiminnalle. Mikäli saamani palaute ja huomiot pitävät paikkansa, on yhdistys saavuttanut tavoitettaan, mikä konkreettisen toiminnan lisäksi on nimenomaisesti ollut ihmisiin vaikuttaminen. Tästä pitää olla terveellä ja nöyrällä tavalla ylpeä. Palaute myös inspiroi itseäni ja vahvistaa uskoa siihen, että pienesti ja omalla tavalla tekemällä, arvoihin ja periaatteisiin luottaen ja nojautuen, voi saavuttaa hyviä ja vaikuttavia asioita.
Vaikka reissussa onkin jo täysi tohina päällä, on vielä vaikea täysin ymmärtää ja sisäistää, että tätä olisi edessä seuraavat kymmenisen kuukautta. Alkanut reissu tulee lähtökohtaisesti olemaan hieno kombinaatio yksin ja läheisten kanssa kulkemista. Olen aina nauttinut siitä, että omalla tekemiselläni, tässä tapauksessa reissaamisella, saan myös lähellä olevia ihmisiä liikkeelle ja lähtemään maailmalle tutkimaan vieraita kulttuureja, kohtaamaan ihmisiä, seikkailemaan luonnossa sekä oppimaan uutta. Läheisiä ihmisiä tulee rinnalle ainakin Nepalissa, Sri Lankalla, Indonesiassa sekä Kanadassa. Australiassa pitäisi päästä myös sukuloimaan. Läheisten lisäksi tulen tapaamaan useita tuttuja aikaisemmilta reissuilta, mikä osaltaan luo mielekästä jatkuvuutta aikaisempien reissukohtaamisten ja -tuttavuuksien kanssa. Jo kohta 15 vuotta reissuelämäntapaa ovat kuljettaneet minua hiljalleen, mutta johdonmukaisesti kohti sellaista reissaamisen muotoa, missä keskiössä eivät enää ole, jos koskaan olleetkaan, jatkuvat elämykset, kliseinen ja tyhjä reissukuvasto, liike ja paikkojen ahmiminen sekä viihteellisyys, vaan ennemminkin luonto, ihmiset, hitaus ja rauhallisuus.
Jambo, jambo! Sawa, sawa! Pole, pole!