Tietyt kysymykset ja ihmetykset sekä ilmiöt ja tarinat reissaamisesta, kulkurin elämäntavasta ja pienen yhdistyksen pyörittämisestä ovat toistuneet oikeastaan jo ensimmäisestä pitkästä reppureissusta (2010) sekä yhdistyksen perustamisesta (2016) alkaen. Olen aina kokenut vaikealta kertoa ja ilmaista, miten ja miksi olen tähän tilanteeseen päätynyt, miten reissaaminen on itseeni vaikuttanut tai kuinka kokonaisvaltaisen hyvältä elämäni on jo pitkään tuntunut. Ei siksi, etten haluaisi tai uskaltaisi, mutta tarina elämäntavan taustalla on pitkä, erilaisia käännekohtia ja ratkaisevia valintoja näen useita ja sitten taas perisuomalaiseen tapaan, tuntuu kummalliselta mitenkään korostaa omaa tyytyväisyyttään ja hyvinvointiaan.
Vaikka yhdistyksen toiminta on pientä, ja sellaisena toivottavasti pysyykin, olen kasvavissa määrin saanut palautetta siitä. Pääasiassa palaute on kannustavaa ja positiivista, mutta itse haluan tarkastella toimintaa myös kriittisesti. Viimeisimmän yhteistyö- ja avustusprojektin myötä Keniassa ymmärsin, kuinka kestämättömästi olen toisinaan toiminut tai millaisia virheitä yhdistyksen kanssa on tehty. Myös reissaamista on syytä arvioida kriittisesti, sillä vaikka kuinka on oppinut ja pyrkii kulkemaan kestävällä tavalla, niin kyseenalaisia asioita löytyy aina, eikä matkustaminen ole koskaan ongelmatonta. Palaute, mistä olen erityisen tyytyväinen, liittyy yhdistyksen vaikutukseen ja esimerkkiin; sen lisäksi, että yhdistyksen lahjoituskohteita halutaan tukea ja tehdä hyväntekeväisyyttä, niin toiminta ja periaatteet koetaan inspiroivana esimerkkinä toimijuudesta ja vaikuttamisesta. Rahalahjoituksella, vaikka se meneekin täysimääräisesti aina avustuskohteisiin, on siis myös tukea osoittava ja kannustava merkitys yhdistyksen toiminnalle.
Tarina elämäntapani taustalla on pitkä. Siihen liittyy monia erilaisia valintoja ja ratkaisuja, vaikeitakin sellaisia. Mikään ei ole tullut, eikä tule helpolla, vaan on vaatinut johdonmukaista, päättäväistä ja kovaa työtä. Kuten sanoin, koen usein kiusalliseksi kertoa elämäntavasta ja reissaamisesta, sillä se voi näyttäytyä kovin hohdokkaana ja erityisenä, mutta reissaamiseen liittyvän kuvaston ja mielikuvien takaa löytyy laajempi kokonaisuus ja todellisuus.
Vanhempien kertoman mukaan olen lapsesta asti ollut utelias ja omatoiminen, valmis rohkeasti kokeilemaan uusia asioita. Varhaisaikuisuudesta muistan muutamia esimerkkejä, jolloin tietoisesti halusin toimia tavalla, mikä oli totuttua vastaan. Lähtökohtaisesti olen aina halunnut ajatella ja valita itse, miten itse koen parhaaksi ja mikä itsestä tuntuu parhaalta, välittämättä muiden mielipiteistä tai siitä, miten muut jonkun asian tekevät. Ensimmäinen voimakas ja vaikuttava reissukokemus oli, kun lukiossa osallistuin kulttuurihistorian kurssin matkalle Barcelonaan. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä pääsimme hyvien ystävien kesken maistamaan vapautta silloin vieraassa ja kiehtovassa ympäristössä. Melkein heti perään tuli ylioppilaslahjaksi itselle antamani kuukauden interrail-matka ystävän kanssa. Toinen ja kolmas reilimatka tulivat myös. Samoihin aikoihin, noin 25-vuotiaana innostuin lapsuuden partiovuosien jälkeen taas retkeilystä ja luonnossa liikkumisesta. Ensimmäisellä kaukomatkallani 2000-luvun lopulla, joskin pakettimatkalla perheen kesken, sain Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa ensimmäisen silmäyksen siihen hedonistiseen ja silloin varsin houkuttelevaan maailmaan, mitä itsenäinen reppureissaaminen voisi olla. Olen edelleen erittäin iloinen siitä, että ehdin kokea ja opetella matkaamista aikana, jolloin kartat, varaukset, kuvat, yhteydenpito ja kaikki informaatio eivät olleet internetissä, saatikka puhelimessa käden ulottuvilla 24h vuorokaudessa.
Ehdin saamaan siis käsityksen myös ajasta ja tavasta, kun kartat olivat karttoja, numerot löytyivät puhelinluetteloista ja ilmoituksista, yhteydenpito läheisiin satunnaista ja epäsäännöllistä, suositukset ja ohjeistukset liikkuivat matkaajalta toiselle puhuen sekä kaikki tekeminen oli paljon sattumanvaraisempaa. En sano, että se olisi ollut paremmin, mutta kovin erilaista se oli. Ja onneksi sain elää ja oppia myös sen ajan. Sillä on ollut suuri vaikutus nykyiseen tapaani reissata.
Tietynlainen irrallisuus, sitoutumattomuus, kuten myös perheettömyys ovat olleet sellaisia isoja ratkaisuja, mitä olen elämäntapani toteuttamiseksi tehnyt. Ne ovat kuitenkin olleet verrattain helppoja valintoja, sillä olen jo pitkään ollut varma omasta tavastani olla ja elää. Ne ovat yksilön elämässä silti väistämättä isoja ratkaisuja, ja siksi aiheuttaneet myös kipuilua, surua ja vaikeita tilanteita. Irrallisuuteen ja sitoutumattomuuteen liittyy vahvasti ihmissuhteet, asuminen, työnteko ja suuresti inhoamani sana asettuminen. Olen saanut oman osuuteni siitä typerästä ja väsyneestä jankkauksesta, että ”Vielä sinä paikkasi löydät, haluat asettua ja sitoutua, kierrä nyt villinä ja vapaana maailmaa vielä, kun olet nuori.”. Tämä toistuva fraasi ei varsinaisesti ole haitannut, enkä ole siitä trendikkääseen tapaan loukkaantunut tai pahastunut, mutta vain tehnyt sen huomion, että asettumisen, sitoutumisen, pysyvyyden ja turvallisuuden narratiivi on kulttuurissamme todella voimakas ja eräänlainen oletusarvo yksikölle. Kun toimii selkeästi vasten jotain tiettyä tarinaa, voi helposti kokea olonsa epävarmaksi tai ulkopuoliseksi. Olen onnekas, ettei ulkopuolisuus tai epävarmuus ole juurikaan ollut itselleni ajankohtaista, sillä vahvat ja tiiviit yhteisöt sekä varma asenne omaan tekemiseen ovat aina olleet suojanani. Epävarmuuteen liittyen, oikeastaan yksi vahvimmista inspiraation lähteistä ja motivaattoreista on itselleni aina ollut esimerkkinä oleminen siitä, että asioita voi ja kannattaa tehdä omalla tavallaan, itsensä näköisesti. Ja silti pärjätä, olla mukana, ja tuntea tyytyväisyyttä elämään. Itsensä unohtaminen odotusten, perinteiden, vastuiden ja paineiden keskellä on yhteiskunnassamme valitettavan yleistä, ja sitä olen vältellyt kuin ruttoa, onnistuneesti.
Maailmalla kulkiessa, olen nähnyt absoluuttista köyhyyttä, rakenteellisia ongelmia, korruptiota ja sortoa. Se, että voin valita, ja yhteiskunnassamme valtaosa voi, oman elämäntavan, on itsessään suunnaton etuoikeus, vaikka elämäntapaa joutuisikin puolustamaan. Etuoikeutta ei tarvitse hävetä tai pyydellä anteeksi, koska se ei johda mihinkään, mutta se on syytä tunnistaa ja tiedostaa. Etuoikeudesta ahdistumisen tai sen kauhistelemisen sijaan sitä voi yrittää käyttää johonkin hyvään, ymmärtää sen tuomaa vastuu ja toimia sen mukaisesti.
Monesti myös matkaillessa olemme etuoikeutetussa asemassa. Vauraampien maiden kansalaisten, kuten meidän suomalaistenkin, matkailussa on nähtävissä selkeitä uuskolonialistia merkkejä. Matkat kohdistuvat usein alueille ja maihin, missä varsinkin taloudellinen elintaso on selkeästi heikompi, eikä enemmistöllä kansalaisista ole todellakaan varaa vastaavaan matkailuun maailmalla. Päinvastoin matkailu ja sellainen rahankulutus ovat todella kaukana arkitodellisuudesta, missä käytännössä eletään päivä kerrallaan ja yritetään selviytyä eteenpäin. Me, joilla matkailuun lähtökohtaisesti on varaa, olemme pieni vähemmistö globaalisti katsottuna. Tämä ristiriita asettaa meille myös suuren vastuun. Valinnat siitä, miten kulutamme, mitä ostamme, mitä teemme, kenelle rahamme oikeasti menevät ja millaisen vaikutuksen jätämme matkakohteisiimme ja kohtaamiimme ihmisiin, ovat kaikki sellaisia kysymyksiä, mitä meidän kaikkien pitäisi kohdata ja mihin voimme matkatessamme yksilöinä vaikuttaa ja ottaa kantaa. Valitettavasti kaikki eivät tätä vastuuta ymmärrä tai halua ymmärtää, nähtävissä on paljon matkailun aiheuttamia negatiivisia lieveilmiöitä, joista monet johtuvat pelkästään matkailijoiden ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä.
Omalla tavallaan toimiminen, omaa intuitiotaan kuunnellen sekä omaan harkinta- ja arviointikykyyn luottaminen nostavat esiin myös tottelemattomuuden kysymyksen. Sen voi toki ymmärtää monella tavalla, mutta itselleni se on aina ollut kaavoista irrottautumista, perusteettomien perinteiden ja tapojen kyseenalaistamista sekä muottiin asettautumattomuutta. Miksi jotain asioita tehdään vain koska niitä tehdään? Miksi pitää kiinni jostain, mikä ei ole itselleen suotuisa tai mieluisa, vain siitä syystä, että niin ”kuuluu” tehdä tai odotetaan tekevän. Tottelemattomuus ei kuitenkaan saa ohittaa oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden, vastavuoroisuuden ja lainmukaisuuden periaatteita, mutta tapoja, perinteitä, odotuksia ja velvollisuuksia pitää pystyä kyseenalaistamaan ja toimimaan tarvittaessa myös niitä vasten.
Tapojen, perinteiden ja elintapojen kyseenalaistaminen on myös seurasta reissaamisesta, maailman näkemisestä ja tuskaisen loputtomasta ja syvästä eriarvoisuuden kohtaamisesta. Jos minulta kysytään yhtä asiaa, miten reissaaminen on itseeni vaikuttanut, niin vastaus on lopulta helppo; se on tehnyt pysyvän vaikutuksen ja jäljen periaatteisiini ja arvoihini. Vastustan voimakkaasti eriarvoisuutta, ylellisyyttä, välinpitämättämyyttä ympäristöstä sekä vastuutonta kuluttamista. Minua häiritsee yltäkylläinen ja umpiturvallinen, hallinnan ja ennakoitavuuden illuusiossa toisinaan rypevä länsimainen elämäntapamme, mitä vaaliessamme etäännymme luonnosta ja elämän luonnollisesta hallitsemattomuudesta, unohdamme paikkamme osana laajempaa globaalia ekosysteemiä sekä ristiriitaisesti kaiken tämän jälkeen ahdistumme elämän ja todellisuuden raadollisesta rinnakkaisuudesta ja monimutkaisuudesta ja koemme eksistentiaalista kriisiä ja merkityksettömyyttä elämässä. Kritiikkini ei tarkoita, ettenkö allekirjoittaisi kaikkea sitä hyvää, mitä vauraus ja kehitys on meille antanut. Arvostan ja kunnioitan suuresti yhteiskuntamme vaalimia oikeusvaltioperiaatteita, julkisia palveluja, koulutusta sekä yleistä hyvää ja pärjäämistä elämässä. Mutta toisinaan huomaan, varsinkin reissujen aikana ja jälkeen, kuinka etäännytämme itseämme, ehkä tietämättämmekin, monista sellaisista elämän realiteeteista, mitkä edelleen valtaosalle maailman kansalaisista ovat arkipäivää ja eräänlaisia elinehtoja selviytymiselle.
Suora ja väistämätön kritiikki reissaamisesta osuu tietenkin lentämiseen ja siitä aiheutuvaan hiilijalanjälkeen, mitä ei saa tekemättömäksi, vaikka miten muuten eläisi. Lähestyn asiaa kuitenkin mieluummin käytännöllisesti, en ahdistumalla tai kauhistelemalla. Ahdistuminen, kauhistelu ja oman etuoikeutetun aseman tiedostamisen julistaminen, olkoon nyt vaikka suhteessa lentämiseen, ilman todellista muutosta tai käytännön toimia ja valintoja, on liian helppoa ja tarpeetonta. Lentämistä voi välttää, sitä voi muuttaa ja sitä voi myös kompensoida useilla erilaisilla toimilla ja valinnoilla. Lentämisen voi toki fundamentaalisesti myös lopettaa, mutta ainakin toistaiseksi olen vältellyt tällaisia ehdottomuuksia kauttaaltaan elämässä. Inhimillisempänä ratkaisuna olen ainakin toistaiseksi pitänyt vähentämistä ja rajoittamista sekä mahdollisimman vähäistä hiilijalanjälkeä muuten elämässä ja omassa toimintaympäristössä.
Lentäminen ei ole ainoa tekijä, mihin kritiikki kohdistuu. Irrallinen elämäntapa sekä pitkät reissut voivat asettaa myös ihmissuhteet koetukselle. Läheiset ihmiset ja perheenjäsenet ovat tavallaan voimattomia lähtemisen edessä, eivätkä lopulta voi vaikuttaa asiaan. Vaikutukset ihmissuhteisiin, olivat ne sitten läheissuhteita, kaverisuhteita tai parisuhteita, ovat nähtävissä. Yleisesti ne eivät ole mitenkään korostuneen merkittäviä, mutta varsinkin parisuhteisiin elämäntapa on konkreettisesti vaikuttanut. Ystävien ja läheisten kohdalla kysymys on ehkä ennemminkin vain pidemmistä katkoksista yhteydenpidossa ja näkemisessä. Työhön elämäntavalla on myös ollut toisinaan vaikutusta, ja kriittisesti tarkasteltuna nimenomaan negatiivisessa mielessä. Onneksi tähänkin on pystynyt vaikuttamaan tietyillä periaatepäätöksillä sekä työn filosofista merkitystä uudelleen arvioimalla.
Kritiikin kohteeksi otetaan myös Alpha Aid & Travel Ry. Onneksi voin ja pystyn seisomaan suurimmaksi osaksi sen takana, miten ja millaisia arvoja ja periaatteita vaalien yhdistys toimii ja on toiminut. Kuitenkin yhdestä yhdistyksen pääasiallisesta tarkoituksesta, auttamisesta, löytyy myös sen suurin kritiikki. Ei itsessään auttamisesta sen filosofisessa merkityksessä, vaan auttamisen toteutuksesta ja sen näyttämisestä ja dokumentoinnista. Puhutaan valkoisen pelastajan kompleksista, mitä Kenian yhteistyö- ja avustusprojektin yhteydessä tutkimme ja käsittelimme ystäväni ja projektitoverini kanssa. Vaikka jo yhdistyksen ensimmäisen projektin aikoihin 2017–2018 olin tietoinen ilmiöstä ja halusin sitä välttää, niin jälkiviisaana totean, että varsinkin yhdistyksen ensimmäisistä projekteista on löydettävissä merkkejä pelastajuudesta. Synninpäästön annan itselleni siinä, että tuolloin en vain tuntenut ja ymmärtänyt ilmiötä tarpeeksi hyvin, joten esimerkiksi kuvilla ja kirjoituksilla saatoin tahtomattanikin nostaa toimijaa eli itseäni tarpeettomaan asemaan ja keskityin liiaksi auttamiseen, enkä siihen, millainen vaikutus auttamisella on, kuka tai ketkä ovat todellisia toimijoita kohteessa tai millainen toimintaympäristö on kyseessä. Valkoisen pelastajan kompleksi on monisyinen, eikä mitenkään helppo ilmiö ymmärtää, mutta selvää on, että kaikilla auttajilla on suuri vastuu sen ehkäisemisessä ja minimoinnissa. Pelastajuutta ja auttamista käsittelemme artikkelissa, mikä syntyi Kenian yhteistyö- ja avustusprojektin tuotoksena. Jatkossa yhdistys tulee entistä tarkemmin arvioimaan projektien vaikuttavuutta, niiden dokumentoimista, paikallista toimijuutta sekä projektien toimintaympäristöä.
Yhdistyksen perusperiaatteet kuitenkin ovat ja pysyvät, eikä niitä ole tarpeen muuttaa; avustuskohteet nousevat paikallisista tarpeista, yhteistyökumppanina on jokin paikallinen toimija, avustukset ovat mahdollisimman konkreettisia ja läpinäkyviä, projektien ja reissujen kustannukset menevät omasta pussista. Viimeisimpinä vuosina mukaan tullut ajatus ja tavoite yhteistyön ja oppimisen vastavuoroisuudesta tullee myös jatkumaan. Yhteistyö- ja avustusprojektit eivät siis ole vain yksisuuntaista avustusta, vaan niiden tavoitteena on myös tuottaa ja oppia jotain uutta ja vaikuttaa siihen auttamistyöhön, mitä kotiympäristössämme Suomessa toteutetaan.
Tein mielenkiinnosta laskelman vuodesta 2010 alkaen siitä, missä suhteessa olen ollut reissussa ja työssä Suomessa. Vaikka reissuhommien lähtökohdat ovat 2000-luvun puolivälissä, niin pidän vuona 2010 alkanutta ensimmäistä pitkää reppureissua kiintopisteenä sille, jolloin kulkurin elämäntapani suunniteltu ja tietoinen toteuttaminen alkoi. Ottaen huomioon tällä hetkellä meneillään olevan reissun ja olettaen, että se päättyy suunnitellusti toukokuussa 2024, niin vastaukseksi sain noin 4,5 vuotta reissussa ja 9,5 vuotta työssä Suomessa. Reissuvuosia ja kokemusta on siis jo kohtuullisen paljon. On myös mielenkiintoista arvioida ja tarkastella sitä, miten oma reissaaminen ja kulkeminen ovat vuosien saatossa muuttuneet ja toisaalta, miten on itse muuttunut. Miettiessäni asiaa huomaan ainakin kolme toisistaan erillistä jaksoa. Ensimmäisellä jaksolla olin nuori aikuinen ja reissaamista määrittivät iän lisäksi vahva identifioituminen itsenäisten reppureissaajien heimoon, mille muuan Madventures antoi suuntaviivat 2000-luvulla. Kaikki oli uutta, jännää ja kiehtovaa. Juhliminen, harkitsematon seikkailuun heittäytyminen, pieni ja tarkka budjetti sekä ainutlaatuisuuden illuusio olivat määrittäviä tekijöitä. Hauskaa oli, todella. Ihmisenä kasvoi valtavasti ja alkoi saamaan laajempaa perspektiiviä maailmasta, sen realiteeteista ja mahdollisuuksista.
Toisella jaksolla reissaaminen laajeni Euroopan, Aasian ja Oseanian lisäksi Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Oma identiteetti ja näkemyksellisyys elämästä ja omasta tavasta vahvistuivat. Tein useita ratkaisevia ja elämää määrittäviä valintoja ja ymmärrys kestävästä matkailusta kasvoi. Budjetti ja kuluttaminen ei enää ollut niin pientä ja tarkkaa, vaikka se varmasti aina tulee olemaan maltillista ja harkittua. Seikkailullisuus oli edelleen läsnä, mutta ehkä suurimmat hedonistiset, romanttiset ja naiivit ajatukset reppureissaajuudesta karisivat pois ja tilalle syntyi realistisempi ja kokonaisvaltaisempi ymmärrys matkailusta.
Kolmannen jakson koen olevan meneillään tälläkin hetkellä. Se syntyi ja sai alkunsa koronapandemian aikana ja matkatessani kävellen halki Suomen. Ensimmäiseen jaksoon verrattuna ikää on jo reilusti enemmän, millä on automaattinen ja luonnollinen vaikutus. Kokemus on tuonut varmuutta, selkeyttä ja rauhaa. Iällä ja kokemuksella on myös rajoittava vaikutus, minkä toisaalta näen enimmäkseen positiivisena muuttujana. Seikkailullisuus, tai ainakin sen spontaanius ja itsetarkoituksellisuus ovat vähentyneet ja tilalle on tullut tarkempi ja itsetietoisempi harkinta siitä, mitä tekee, miten tekee ja milloin tekee. Se, mitä hakee ja tavoittelee reissaamiselta, on sulautunut yhteen sen kanssa, mitä yleensäkin elämältä haluaa ja millaista elämää tavoittelee. Matkaamisessa on selkeät suuntaviivat, eikä yllätyksellisyys, ”kärsimys” tai elämyksellisyys tunnu enää niin kiehtovilta tai jännittäviltä. Sitä tekee mitä haluaa ja menee minne haluaa, tai on tekemättä ja menemättä. Suunnitelmallisuus, ennakkovalmistelut ja harkitsevuus ovat isommassa roolissa. Selkeimmän muutoksen huomaan menemisen ja tekemisen tahdissa. Verkkaisempi ja joutilaampi oleminen ja liikkuminen tuntuu hyvältä.
Tekeminen on kasvavissa määrin siirtynyt luontoon ja erilaisiin luontoympäristöihin. Vaikka matkatessa kaupungit ovat välttämättömiä ja pidän myös kaupungeista ja kaupunkikulttuurista, niin luonnosta on muodostunut sellainen intohimo ja olemisen muoto, mitä haluan vaalia ja kunnioittaa. Luontoyhteyteni on muodostunut vahvaksi ei sen vuoksi, mitä olen tehnyt tai osaan tehdä luonnossa, vaan johtuen asemasta ja paikasta osana, ihmistä isompaa ja merkittävämpää kokonaisuutta, luontoa. Luontoyhteyttä haetaan helposti erilaisista aktiviteeteista, haasteista ja osaamisesta luonnossa, mitkä sinällään ovat kaikki hienoja ja tervetulleita asioita, mutta saavutetaanko niillä luontoyhteyttä, niin mielestäni ei. Ne voivat edesauttaa siinä ja vaikuttaa siihen, mutta koen luontoyhteyden ennemminkin ymmärryksenä siitä, että olemme irrottamaton osa luontoa, mitä ei voi hallita, kontrolloida ja ennakoida. Älystä, teknologiasta ja kehityksestä huolimatta olemme eläimiä ja toimintaamme vaikuttavat edelleen evolutiiviset ominaisuudet, tarpeet ja vaistot. Mitä syvemmin uppoamme turvallisuuden ja kontrollin illuusioon ja mitä voimakkaammin unohdamme tai kiellämme eläimellisyytemme, sitä kauemmaksi kadotamme ja unohdamme luontoyhteytemme. Tämä valitettava liike taas aiheuttaa merkityksettömyyttä.
Meneillään oleva reissu on ensimmäinen varsinainen maailmaympärimatkani, ja mahdollisesti myös viimeinen. Osasin siinä määrin ennakoida ja tunnistaa tapahtuneen muutoksen, että maailmanympärimatkan aika oli viimeistään nyt. Vaikka se ei ole itseisarvo, on maailmanympärimatkassa jotain sellaista reissuromanttista latausta, että olen aina sellaisen halunnut toteuttaa. Tunnen ja ennustan reissaamiseni muuttuvan edelleen siihen suuntaan, missä ajalla, rauhalla ja luonnolla on vieläkin korostuneempi merkitys. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa pidempiä asumisen kaltaisia jaksoja yhdessä paikassa ja maassa tai yksittäisiä useamman viikon luontoseikkailumatkoja. Molemmista minulla on jo joitain kokemuksia, ja ne ovat tuntuneet todella hyviltä. Viimeisimpänä kuluvan vuoden keväällä pitämäni kuukauden opintovapaajakso Italiassa, Falerian kylässä, missä ystävälläni on taitelija- ja opiskeluresidenssiksi tarkoitettu asunto. Suunnitteilla on myös jotain vastaavaa kuin vuonna 2020, kun kävelin halki Suomen. Ruotsi tai Uusi-Seelanti ovat tällä hetkellä listan kärjessä. Vielä vuosi sitten olin antamassa itselleni 40-vuotislahjaksi kävelyn Uuden-Seelannin läpi, melkein heti tämän reissun perään, mutta inflaatiolla oli tämänkertaiseen säästöprosessiin siinä määrin suuri vaikutus, ettei sitä ollut mahdollista toteuttaa suunnitelman mukaisesti. Tällä hetkellä mielessä siintää ehkä voimakkaimpana kävely Ruotsin läpi, vuonna 2025.
Viimeiseksi vastaus yleisimpään saamaani kysymykseen. Miten sinulla on aikaa ja rahaa? Tarkka ja maltillinen kulutus, pienet asuinkustannukset, ei lapsia, uteliaisuus, irti päästäminen, irtisanoutuminen yhteiskuntamme normeista ja oravanpyörästä sekä jatkuva seikkailun nälkä. Meneillään olevan reissun kokonaisbudjetti on noin 20000 €, mistä noin 15000 € on varsinaista leikkirahaa, noin 3000 € varautuu lentoihin ja loput 2000 € kului ennakkohankintoihin ja muihin järjestelyihin, kuten viisumeihin. Sitten on toki vielä pieni hätävara. Reissua varten säästin noin kaksi vuotta, laittamalla noin 500 € kuukaudessa säästöön, miten olen toiminut useasti aikaisemminkin. Reissukassan täyttivät lopulta irtisanoutumisen myötä lopputili, veronpalautukset ja takuuvuokran palautus.
Suomalaisista, sanoisinko useimmilla, olisi tähän lähtökohtainen mahdollisuus, kysymys on vain valinnoista, ratkaisuista ja todellisista motiiveista. Kaikille tämä ei sovi, eikä tarvitsekaan. Reissaaminen ja kulkurius, kuten mikään muukaan elämäntapa tai -muoto, ei ole itseisarvo, eikä yhtään arvokkaampi kuin muutkaan tavat olla ja elää. Tietyt yksittäiset osat, kohdat ja tilanteet seikkailuista ja reissuista sopisi ja kelpaisi monelle, mutta luopuminen materiasta, turvallisuudesta, helppoudesta tai struktuureista ei. Tänään aamulla nautin Afrikan savannin auringonnoususta, tulilla aamukahvia juoden ja seuraten norsulauman joenylitystä täydessä hiljaisuudessa sekä omassa rauhassa. Myöhemmin illalla seurasin leijonien parittelua ja antilooppien varovaista kulkua sen ympärillä, taustalla savannin auringonlasku ja sen luoma tunnelma. Todellista Afrikka- ja reissukuvastoa. Mutta se, miten siihen kuvaan pääsin ja miten sen tavoitin ei ole, se ei tullut helpolla.