Avaa artikkeli uudessa välilehdessä

The post Auttamisen vaikeudesta appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Vaikka yhdistyksen toiminta on pientä, ja sellaisena toivottavasti pysyykin, olen kasvavissa määrin saanut palautetta siitä. Pääasiassa palaute on kannustavaa ja positiivista, mutta itse haluan tarkastella toimintaa myös kriittisesti. Viimeisimmän yhteistyö- ja avustusprojektin myötä Keniassa ymmärsin, kuinka kestämättömästi olen toisinaan toiminut tai millaisia virheitä yhdistyksen kanssa on tehty. Myös reissaamista on syytä arvioida kriittisesti, sillä vaikka kuinka on oppinut ja pyrkii kulkemaan kestävällä tavalla, niin kyseenalaisia asioita löytyy aina, eikä matkustaminen ole koskaan ongelmatonta. Palaute, mistä olen erityisen tyytyväinen, liittyy yhdistyksen vaikutukseen ja esimerkkiin; sen lisäksi, että yhdistyksen lahjoituskohteita halutaan tukea ja tehdä hyväntekeväisyyttä, niin toiminta ja periaatteet koetaan inspiroivana esimerkkinä toimijuudesta ja vaikuttamisesta. Rahalahjoituksella, vaikka se meneekin täysimääräisesti aina avustuskohteisiin, on siis myös tukea osoittava ja kannustava merkitys yhdistyksen toiminnalle.

Tarina elämäntapani taustalla on pitkä. Siihen liittyy monia erilaisia valintoja ja ratkaisuja, vaikeitakin sellaisia. Mikään ei ole tullut, eikä tule helpolla, vaan on vaatinut johdonmukaista, päättäväistä ja kovaa työtä. Kuten sanoin, koen usein kiusalliseksi kertoa elämäntavasta ja reissaamisesta, sillä se voi näyttäytyä kovin hohdokkaana ja erityisenä, mutta reissaamiseen liittyvän kuvaston ja mielikuvien takaa löytyy laajempi kokonaisuus ja todellisuus.

Vanhempien kertoman mukaan olen lapsesta asti ollut utelias ja omatoiminen, valmis rohkeasti kokeilemaan uusia asioita. Varhaisaikuisuudesta muistan muutamia esimerkkejä, jolloin tietoisesti halusin toimia tavalla, mikä oli totuttua vastaan. Lähtökohtaisesti olen aina halunnut ajatella ja valita itse, miten itse koen parhaaksi ja mikä itsestä tuntuu parhaalta, välittämättä muiden mielipiteistä tai siitä, miten muut jonkun asian tekevät. Ensimmäinen voimakas ja vaikuttava reissukokemus oli, kun lukiossa osallistuin kulttuurihistorian kurssin matkalle Barcelonaan. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä pääsimme hyvien ystävien kesken maistamaan vapautta silloin vieraassa ja kiehtovassa ympäristössä. Melkein heti perään tuli ylioppilaslahjaksi itselle antamani kuukauden interrail-matka ystävän kanssa. Toinen ja kolmas reilimatka tulivat myös. Samoihin aikoihin, noin 25-vuotiaana innostuin lapsuuden partiovuosien jälkeen taas retkeilystä ja luonnossa liikkumisesta. Ensimmäisellä kaukomatkallani 2000-luvun lopulla, joskin pakettimatkalla perheen kesken, sain Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa ensimmäisen silmäyksen siihen hedonistiseen ja silloin varsin houkuttelevaan maailmaan, mitä itsenäinen reppureissaaminen voisi olla. Olen edelleen erittäin iloinen siitä, että ehdin kokea ja opetella matkaamista aikana, jolloin kartat, varaukset, kuvat, yhteydenpito ja kaikki informaatio eivät olleet internetissä, saatikka puhelimessa käden ulottuvilla 24h vuorokaudessa.

Ehdin saamaan siis käsityksen myös ajasta ja tavasta, kun kartat olivat karttoja, numerot löytyivät puhelinluetteloista ja ilmoituksista, yhteydenpito läheisiin satunnaista ja epäsäännöllistä, suositukset ja ohjeistukset liikkuivat matkaajalta toiselle puhuen sekä kaikki tekeminen oli paljon sattumanvaraisempaa. En sano, että se olisi ollut paremmin, mutta kovin erilaista se oli. Ja onneksi sain elää ja oppia myös sen ajan. Sillä on ollut suuri vaikutus nykyiseen tapaani reissata.

Tietynlainen irrallisuus, sitoutumattomuus, kuten myös perheettömyys ovat olleet sellaisia isoja ratkaisuja, mitä olen elämäntapani toteuttamiseksi tehnyt. Ne ovat kuitenkin olleet verrattain helppoja valintoja, sillä olen jo pitkään ollut varma omasta tavastani olla ja elää. Ne ovat yksilön elämässä silti väistämättä isoja ratkaisuja, ja siksi aiheuttaneet myös kipuilua, surua ja vaikeita tilanteita. Irrallisuuteen ja sitoutumattomuuteen liittyy vahvasti ihmissuhteet, asuminen, työnteko ja suuresti inhoamani sana asettuminen. Olen saanut oman osuuteni siitä typerästä ja väsyneestä jankkauksesta, että ”Vielä sinä paikkasi löydät, haluat asettua ja sitoutua, kierrä nyt villinä ja vapaana maailmaa vielä, kun olet nuori.”. Tämä toistuva fraasi ei varsinaisesti ole haitannut, enkä ole siitä trendikkääseen tapaan loukkaantunut tai pahastunut, mutta vain tehnyt sen huomion, että asettumisen, sitoutumisen, pysyvyyden ja turvallisuuden narratiivi on kulttuurissamme todella voimakas ja eräänlainen oletusarvo yksikölle. Kun toimii selkeästi vasten jotain tiettyä tarinaa, voi helposti kokea olonsa epävarmaksi tai ulkopuoliseksi. Olen onnekas, ettei ulkopuolisuus tai epävarmuus ole juurikaan ollut itselleni ajankohtaista, sillä vahvat ja tiiviit yhteisöt sekä varma asenne omaan tekemiseen ovat aina olleet suojanani. Epävarmuuteen liittyen, oikeastaan yksi vahvimmista inspiraation lähteistä ja motivaattoreista on itselleni aina ollut esimerkkinä oleminen siitä, että asioita voi ja kannattaa tehdä omalla tavallaan, itsensä näköisesti. Ja silti pärjätä, olla mukana, ja tuntea tyytyväisyyttä elämään. Itsensä unohtaminen odotusten, perinteiden, vastuiden ja paineiden keskellä on yhteiskunnassamme valitettavan yleistä, ja sitä olen vältellyt kuin ruttoa, onnistuneesti.

Maailmalla kulkiessa, olen nähnyt absoluuttista köyhyyttä, rakenteellisia ongelmia, korruptiota ja sortoa. Se, että voin valita, ja yhteiskunnassamme valtaosa voi, oman elämäntavan, on itsessään suunnaton etuoikeus, vaikka elämäntapaa joutuisikin puolustamaan. Etuoikeutta ei tarvitse hävetä tai pyydellä anteeksi, koska se ei johda mihinkään, mutta se on syytä tunnistaa ja tiedostaa. Etuoikeudesta ahdistumisen tai sen kauhistelemisen sijaan sitä voi yrittää käyttää johonkin hyvään, ymmärtää sen tuomaa vastuu ja toimia sen mukaisesti.

Monesti myös matkaillessa olemme etuoikeutetussa asemassa. Vauraampien maiden kansalaisten, kuten meidän suomalaistenkin, matkailussa on nähtävissä selkeitä uuskolonialistia merkkejä. Matkat kohdistuvat usein alueille ja maihin, missä varsinkin taloudellinen elintaso on selkeästi heikompi, eikä enemmistöllä kansalaisista ole todellakaan varaa vastaavaan matkailuun maailmalla. Päinvastoin matkailu ja sellainen rahankulutus ovat todella kaukana arkitodellisuudesta, missä käytännössä eletään päivä kerrallaan ja yritetään selviytyä eteenpäin. Me, joilla matkailuun lähtökohtaisesti on varaa, olemme pieni vähemmistö globaalisti katsottuna. Tämä ristiriita asettaa meille myös suuren vastuun. Valinnat siitä, miten kulutamme, mitä ostamme, mitä teemme, kenelle rahamme oikeasti menevät ja millaisen vaikutuksen jätämme matkakohteisiimme ja kohtaamiimme ihmisiin, ovat kaikki sellaisia kysymyksiä, mitä meidän kaikkien pitäisi kohdata ja mihin voimme matkatessamme yksilöinä vaikuttaa ja ottaa kantaa. Valitettavasti kaikki eivät tätä vastuuta ymmärrä tai halua ymmärtää, nähtävissä on paljon matkailun aiheuttamia negatiivisia lieveilmiöitä, joista monet johtuvat pelkästään matkailijoiden ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä.

Omalla tavallaan toimiminen, omaa intuitiotaan kuunnellen sekä omaan harkinta- ja arviointikykyyn luottaminen nostavat esiin myös tottelemattomuuden kysymyksen. Sen voi toki ymmärtää monella tavalla, mutta itselleni se on aina ollut kaavoista irrottautumista, perusteettomien perinteiden ja tapojen kyseenalaistamista sekä muottiin asettautumattomuutta. Miksi jotain asioita tehdään vain koska niitä tehdään? Miksi pitää kiinni jostain, mikä ei ole itselleen suotuisa tai mieluisa, vain siitä syystä, että niin ”kuuluu” tehdä tai odotetaan tekevän. Tottelemattomuus ei kuitenkaan saa ohittaa oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden, vastavuoroisuuden ja lainmukaisuuden periaatteita, mutta tapoja, perinteitä, odotuksia ja velvollisuuksia pitää pystyä kyseenalaistamaan ja toimimaan tarvittaessa myös niitä vasten.

Tapojen, perinteiden ja elintapojen kyseenalaistaminen on myös seurasta reissaamisesta, maailman näkemisestä ja tuskaisen loputtomasta ja syvästä eriarvoisuuden kohtaamisesta. Jos minulta kysytään yhtä asiaa, miten reissaaminen on itseeni vaikuttanut, niin vastaus on lopulta helppo; se on tehnyt pysyvän vaikutuksen ja jäljen periaatteisiini ja arvoihini. Vastustan voimakkaasti eriarvoisuutta, ylellisyyttä, välinpitämättämyyttä ympäristöstä sekä vastuutonta kuluttamista. Minua häiritsee yltäkylläinen ja umpiturvallinen, hallinnan ja ennakoitavuuden illuusiossa toisinaan rypevä länsimainen elämäntapamme, mitä vaaliessamme etäännymme luonnosta ja elämän luonnollisesta hallitsemattomuudesta, unohdamme paikkamme osana laajempaa globaalia ekosysteemiä sekä ristiriitaisesti kaiken tämän jälkeen ahdistumme elämän ja todellisuuden raadollisesta rinnakkaisuudesta ja monimutkaisuudesta ja koemme eksistentiaalista kriisiä ja merkityksettömyyttä elämässä. Kritiikkini ei tarkoita, ettenkö allekirjoittaisi kaikkea sitä hyvää, mitä vauraus ja kehitys on meille antanut. Arvostan ja kunnioitan suuresti yhteiskuntamme vaalimia oikeusvaltioperiaatteita, julkisia palveluja, koulutusta sekä yleistä hyvää ja pärjäämistä elämässä. Mutta toisinaan huomaan, varsinkin reissujen aikana ja jälkeen, kuinka etäännytämme itseämme, ehkä tietämättämmekin, monista sellaisista elämän realiteeteista, mitkä edelleen valtaosalle maailman kansalaisista ovat arkipäivää ja eräänlaisia elinehtoja selviytymiselle.

Suora ja väistämätön kritiikki reissaamisesta osuu tietenkin lentämiseen ja siitä aiheutuvaan hiilijalanjälkeen, mitä ei saa tekemättömäksi, vaikka miten muuten eläisi. Lähestyn asiaa kuitenkin mieluummin käytännöllisesti, en ahdistumalla tai kauhistelemalla. Ahdistuminen, kauhistelu ja oman etuoikeutetun aseman tiedostamisen julistaminen, olkoon nyt vaikka suhteessa lentämiseen, ilman todellista muutosta tai käytännön toimia ja valintoja, on liian helppoa ja tarpeetonta. Lentämistä voi välttää, sitä voi muuttaa ja sitä voi myös kompensoida useilla erilaisilla toimilla ja valinnoilla. Lentämisen voi toki fundamentaalisesti myös lopettaa, mutta ainakin toistaiseksi olen vältellyt tällaisia ehdottomuuksia kauttaaltaan elämässä. Inhimillisempänä ratkaisuna olen ainakin toistaiseksi pitänyt vähentämistä ja rajoittamista sekä mahdollisimman vähäistä hiilijalanjälkeä muuten elämässä ja omassa toimintaympäristössä.

Lentäminen ei ole ainoa tekijä, mihin kritiikki kohdistuu. Irrallinen elämäntapa sekä pitkät reissut voivat asettaa myös ihmissuhteet koetukselle. Läheiset ihmiset ja perheenjäsenet ovat tavallaan voimattomia lähtemisen edessä, eivätkä lopulta voi vaikuttaa asiaan. Vaikutukset ihmissuhteisiin, olivat ne sitten läheissuhteita, kaverisuhteita tai parisuhteita, ovat nähtävissä. Yleisesti ne eivät ole mitenkään korostuneen merkittäviä, mutta varsinkin parisuhteisiin elämäntapa on konkreettisesti vaikuttanut. Ystävien ja läheisten kohdalla kysymys on ehkä ennemminkin vain pidemmistä katkoksista yhteydenpidossa ja näkemisessä. Työhön elämäntavalla on myös ollut toisinaan vaikutusta, ja kriittisesti tarkasteltuna nimenomaan negatiivisessa mielessä. Onneksi tähänkin on pystynyt vaikuttamaan tietyillä periaatepäätöksillä sekä työn filosofista merkitystä uudelleen arvioimalla.

Kritiikin kohteeksi otetaan myös Alpha Aid & Travel Ry. Onneksi voin ja pystyn seisomaan suurimmaksi osaksi sen takana, miten ja millaisia arvoja ja periaatteita vaalien yhdistys toimii ja on toiminut. Kuitenkin yhdestä yhdistyksen pääasiallisesta tarkoituksesta, auttamisesta, löytyy myös sen suurin kritiikki. Ei itsessään auttamisesta sen filosofisessa merkityksessä, vaan auttamisen toteutuksesta ja sen näyttämisestä ja dokumentoinnista. Puhutaan valkoisen pelastajan kompleksista, mitä Kenian yhteistyö- ja avustusprojektin yhteydessä tutkimme ja käsittelimme ystäväni ja projektitoverini kanssa. Vaikka jo yhdistyksen ensimmäisen projektin aikoihin 2017–2018 olin tietoinen ilmiöstä ja halusin sitä välttää, niin jälkiviisaana totean, että varsinkin yhdistyksen ensimmäisistä projekteista on löydettävissä merkkejä pelastajuudesta. Synninpäästön annan itselleni siinä, että tuolloin en vain tuntenut ja ymmärtänyt ilmiötä tarpeeksi hyvin, joten esimerkiksi kuvilla ja kirjoituksilla saatoin tahtomattanikin nostaa toimijaa eli itseäni tarpeettomaan asemaan ja keskityin liiaksi auttamiseen, enkä siihen, millainen vaikutus auttamisella on, kuka tai ketkä ovat todellisia toimijoita kohteessa tai millainen toimintaympäristö on kyseessä. Valkoisen pelastajan kompleksi on monisyinen, eikä mitenkään helppo ilmiö ymmärtää, mutta selvää on, että kaikilla auttajilla on suuri vastuu sen ehkäisemisessä ja minimoinnissa. Pelastajuutta ja auttamista käsittelemme artikkelissa, mikä syntyi Kenian yhteistyö- ja avustusprojektin tuotoksena. Jatkossa yhdistys tulee entistä tarkemmin arvioimaan projektien vaikuttavuutta, niiden dokumentoimista, paikallista toimijuutta sekä projektien toimintaympäristöä.

Yhdistyksen perusperiaatteet kuitenkin ovat ja pysyvät, eikä niitä ole tarpeen muuttaa; avustuskohteet nousevat paikallisista tarpeista, yhteistyökumppanina on jokin paikallinen toimija, avustukset ovat mahdollisimman konkreettisia ja läpinäkyviä, projektien ja reissujen kustannukset menevät omasta pussista. Viimeisimpinä vuosina mukaan tullut ajatus ja tavoite yhteistyön ja oppimisen vastavuoroisuudesta tullee myös jatkumaan. Yhteistyö- ja avustusprojektit eivät siis ole vain yksisuuntaista avustusta, vaan niiden tavoitteena on myös tuottaa ja oppia jotain uutta ja vaikuttaa siihen auttamistyöhön, mitä kotiympäristössämme Suomessa toteutetaan.

Tein mielenkiinnosta laskelman vuodesta 2010 alkaen siitä, missä suhteessa olen ollut reissussa ja työssä Suomessa. Vaikka reissuhommien lähtökohdat ovat 2000-luvun puolivälissä, niin pidän vuona 2010 alkanutta ensimmäistä pitkää reppureissua kiintopisteenä sille, jolloin kulkurin elämäntapani suunniteltu ja tietoinen toteuttaminen alkoi. Ottaen huomioon tällä hetkellä meneillään olevan reissun ja olettaen, että se päättyy suunnitellusti toukokuussa 2024, niin vastaukseksi sain noin 4,5 vuotta reissussa ja 9,5 vuotta työssä Suomessa. Reissuvuosia ja kokemusta on siis jo kohtuullisen paljon. On myös mielenkiintoista arvioida ja tarkastella sitä, miten oma reissaaminen ja kulkeminen ovat vuosien saatossa muuttuneet ja toisaalta, miten on itse muuttunut. Miettiessäni asiaa huomaan ainakin kolme toisistaan erillistä jaksoa. Ensimmäisellä jaksolla olin nuori aikuinen ja reissaamista määrittivät iän lisäksi vahva identifioituminen itsenäisten reppureissaajien heimoon, mille muuan Madventures antoi suuntaviivat 2000-luvulla. Kaikki oli uutta, jännää ja kiehtovaa. Juhliminen, harkitsematon seikkailuun heittäytyminen, pieni ja tarkka budjetti sekä ainutlaatuisuuden illuusio olivat määrittäviä tekijöitä. Hauskaa oli, todella. Ihmisenä kasvoi valtavasti ja alkoi saamaan laajempaa perspektiiviä maailmasta, sen realiteeteista ja mahdollisuuksista.

Toisella jaksolla reissaaminen laajeni Euroopan, Aasian ja Oseanian lisäksi Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Oma identiteetti ja näkemyksellisyys elämästä ja omasta tavasta vahvistuivat. Tein useita ratkaisevia ja elämää määrittäviä valintoja ja ymmärrys kestävästä matkailusta kasvoi. Budjetti ja kuluttaminen ei enää ollut niin pientä ja tarkkaa, vaikka se varmasti aina tulee olemaan maltillista ja harkittua. Seikkailullisuus oli edelleen läsnä, mutta ehkä suurimmat hedonistiset, romanttiset ja naiivit ajatukset reppureissaajuudesta karisivat pois ja tilalle syntyi realistisempi ja kokonaisvaltaisempi ymmärrys matkailusta.

Kolmannen jakson koen olevan meneillään tälläkin hetkellä. Se syntyi ja sai alkunsa koronapandemian aikana ja matkatessani kävellen halki Suomen. Ensimmäiseen jaksoon verrattuna ikää on jo reilusti enemmän, millä on automaattinen ja luonnollinen vaikutus. Kokemus on tuonut varmuutta, selkeyttä ja rauhaa. Iällä ja kokemuksella on myös rajoittava vaikutus, minkä toisaalta näen enimmäkseen positiivisena muuttujana. Seikkailullisuus, tai ainakin sen spontaanius ja itsetarkoituksellisuus ovat vähentyneet ja tilalle on tullut tarkempi ja itsetietoisempi harkinta siitä, mitä tekee, miten tekee ja milloin tekee. Se, mitä hakee ja tavoittelee reissaamiselta, on sulautunut yhteen sen kanssa, mitä yleensäkin elämältä haluaa ja millaista elämää tavoittelee. Matkaamisessa on selkeät suuntaviivat, eikä yllätyksellisyys, ”kärsimys” tai elämyksellisyys tunnu enää niin kiehtovilta tai jännittäviltä. Sitä tekee mitä haluaa ja menee minne haluaa, tai on tekemättä ja menemättä. Suunnitelmallisuus, ennakkovalmistelut ja harkitsevuus ovat isommassa roolissa. Selkeimmän muutoksen huomaan menemisen ja tekemisen tahdissa. Verkkaisempi ja joutilaampi oleminen ja liikkuminen tuntuu hyvältä.

Tekeminen on kasvavissa määrin siirtynyt luontoon ja erilaisiin luontoympäristöihin. Vaikka matkatessa kaupungit ovat välttämättömiä ja pidän myös kaupungeista ja kaupunkikulttuurista, niin luonnosta on muodostunut sellainen intohimo ja olemisen muoto, mitä haluan vaalia ja kunnioittaa. Luontoyhteyteni on muodostunut vahvaksi ei sen vuoksi, mitä olen tehnyt tai osaan tehdä luonnossa, vaan johtuen asemasta ja paikasta osana, ihmistä isompaa ja merkittävämpää kokonaisuutta, luontoa. Luontoyhteyttä haetaan helposti erilaisista aktiviteeteista, haasteista ja osaamisesta luonnossa, mitkä sinällään ovat kaikki hienoja ja tervetulleita asioita, mutta saavutetaanko niillä luontoyhteyttä, niin mielestäni ei. Ne voivat edesauttaa siinä ja vaikuttaa siihen, mutta koen luontoyhteyden ennemminkin ymmärryksenä siitä, että olemme irrottamaton osa luontoa, mitä ei voi hallita, kontrolloida ja ennakoida. Älystä, teknologiasta ja kehityksestä huolimatta olemme eläimiä ja toimintaamme vaikuttavat edelleen evolutiiviset ominaisuudet, tarpeet ja vaistot. Mitä syvemmin uppoamme turvallisuuden ja kontrollin illuusioon ja mitä voimakkaammin unohdamme tai kiellämme eläimellisyytemme, sitä kauemmaksi kadotamme ja unohdamme luontoyhteytemme. Tämä valitettava liike taas aiheuttaa merkityksettömyyttä.

Meneillään oleva reissu on ensimmäinen varsinainen maailmaympärimatkani, ja mahdollisesti myös viimeinen. Osasin siinä määrin ennakoida ja tunnistaa tapahtuneen muutoksen, että maailmanympärimatkan aika oli viimeistään nyt. Vaikka se ei ole itseisarvo, on maailmanympärimatkassa jotain sellaista reissuromanttista latausta, että olen aina sellaisen halunnut toteuttaa. Tunnen ja ennustan reissaamiseni muuttuvan edelleen siihen suuntaan, missä ajalla, rauhalla ja luonnolla on vieläkin korostuneempi merkitys. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa pidempiä asumisen kaltaisia jaksoja yhdessä paikassa ja maassa tai yksittäisiä useamman viikon luontoseikkailumatkoja. Molemmista minulla on jo joitain kokemuksia, ja ne ovat tuntuneet todella hyviltä. Viimeisimpänä kuluvan vuoden keväällä pitämäni kuukauden opintovapaajakso Italiassa, Falerian kylässä, missä ystävälläni on taitelija- ja opiskeluresidenssiksi tarkoitettu asunto. Suunnitteilla on myös jotain vastaavaa kuin vuonna 2020, kun kävelin halki Suomen. Ruotsi tai Uusi-Seelanti ovat tällä hetkellä listan kärjessä. Vielä vuosi sitten olin antamassa itselleni 40-vuotislahjaksi kävelyn Uuden-Seelannin läpi, melkein heti tämän reissun perään, mutta inflaatiolla oli tämänkertaiseen säästöprosessiin siinä määrin suuri vaikutus, ettei sitä ollut mahdollista toteuttaa suunnitelman mukaisesti. Tällä hetkellä mielessä siintää ehkä voimakkaimpana kävely Ruotsin läpi, vuonna 2025.

Viimeiseksi vastaus yleisimpään saamaani kysymykseen. Miten sinulla on aikaa ja rahaa? Tarkka ja maltillinen kulutus, pienet asuinkustannukset, ei lapsia, uteliaisuus, irti päästäminen, irtisanoutuminen yhteiskuntamme normeista ja oravanpyörästä sekä jatkuva seikkailun nälkä. Meneillään olevan reissun kokonaisbudjetti on noin 20000 €, mistä noin 15000 € on varsinaista leikkirahaa, noin 3000 € varautuu lentoihin ja loput 2000 € kului ennakkohankintoihin ja muihin järjestelyihin, kuten viisumeihin. Sitten on toki vielä pieni hätävara. Reissua varten säästin noin kaksi vuotta, laittamalla noin 500 € kuukaudessa säästöön, miten olen toiminut useasti aikaisemminkin. Reissukassan täyttivät lopulta irtisanoutumisen myötä lopputili, veronpalautukset ja takuuvuokran palautus.

Suomalaisista, sanoisinko useimmilla, olisi tähän lähtökohtainen mahdollisuus, kysymys on vain valinnoista, ratkaisuista ja todellisista motiiveista. Kaikille tämä ei sovi, eikä tarvitsekaan. Reissaaminen ja kulkurius, kuten mikään muukaan elämäntapa tai -muoto, ei ole itseisarvo, eikä yhtään arvokkaampi kuin muutkaan tavat olla ja elää. Tietyt yksittäiset osat, kohdat ja tilanteet seikkailuista ja reissuista sopisi ja kelpaisi monelle, mutta luopuminen materiasta, turvallisuudesta, helppoudesta tai struktuureista ei. Tänään aamulla nautin Afrikan savannin auringonnoususta, tulilla aamukahvia juoden ja seuraten norsulauman joenylitystä täydessä hiljaisuudessa sekä omassa rauhassa. Myöhemmin illalla seurasin leijonien parittelua ja antilooppien varovaista kulkua sen ympärillä, taustalla savannin auringonlasku ja sen luoma tunnelma. Todellista Afrikka- ja reissukuvastoa. Mutta se, miten siihen kuvaan pääsin ja miten sen tavoitin ei ole, se ei tullut helpolla.

The post Kulkurin manifesti appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Ensimmäinen reissuni kahdesta yhteistyö- ja avustusprojektista toteutetaan edellä mainitussa Makongenin kylässä, missä suomalaiskenialaisen Home Street Home Ry:n turva- ja toimintakeskus sijaitsee. Projekti on nyt toteutusvaiheessa, missä kerätyillä varoilla hankittu verenkuvalaite keskuksen terveysklinikalle on käytössä ja matkaamme Makongenin kylään ja keskukseen tutustumaan Home Street Home Ry:n toimintaan sekä havainnoimaan ja oppimaan paikallista kulttuuria sekä keskuksen tapaa tehdä sosiaali- ja hoitotyötä yhteisön hyväksi. Haluamme asemoida itsemme tarkkailijoiksi ja havainnoitsijoiksi, sillä varsinaisia toimijoita ovat tässä tarinassa keskuksen työntekijät sekä paikalliset ihmiset. Alpha Aid & Travel Ry:n sekä Sudenlehti Art n Sciencen projektiin keräämät varat ja niillä tehty hankinta voi olla merkittävä kehitysaskel keskuksen terveysklinikalle ja sitä kautta parantaa paikallisten ihmisten terveydenhoitomahdollisuuksia, mutta meille vähintään yhtä tärkeää on vaikuttaminen ihmisten asenteisiin, ajatteluun, ymmärrykseen ja toimintaan. Tällä tarkoitan sitä kokemuksellista tietoa, minkä reissutoverini kanssa tuomme artikkelin, kuvien, tarinoiden ja päivitysten muodossa takaisin Suomeen tukijoiden, seuraajien, kollegoiden ja asiasta kiinnostuneiden luettavaksi, katsottavaksi ja pohdiskeltavaksi.

Toinen reissun projekteista toteutuu Sambiassa ja on niin ikään jo toteutusvaiheessa. Siellä kerätyillä varoilla koulutetaan sambialaissuomalaisen Green Living Movement Ry:n hankekoulun oppilaita ja opettajia ilmastonmuutoksesta ja siihen varautumisesta sekä perustetaan koulun pihamaalle kasvipuutarha, mistä koulun oppilaat saavat lisäravintoa päiviinsä ja koulu taas lisätuloja torikaupalla. Sambian kohteeseen matkaan syyskuussa, ilman nyt mukana olevaa toveri Sudenlehteä, mutta tarkoituksena on yhtä lailla tutustua, havainnoida ja oppia.

Yhdistyksen toiminta on pientä ja marginaalista, mutta myös itsenäistä ja omaehtoista. Tällaiseksi sen suunnittelin ja tällaisena sen haluan myös pysyvän. Varainkeruun näkökulmasta tämä on tarkoittanut, että lahjoitettavat ja siirrettävät summat ovat verattaen pieniä ja varainkeruu sellaista, ettei se työllistä ja kuormita liikaa. Kun summat ovat pieniä, niin sitäkin tärkeämmäksi tulee, että lahjoituskohteet olisivat mahdollisimman konkreettisia ja vaikuttavia, kohteesta itsestään nousevia tarpeita. Aikaisempien projektien myötä yhdistykselle on muodostunut varsin rutiininomainen prosessi kerätä tarvittava ja tavoitteeksi asetettu varallisuus kohteeseen siirrettäväksi. Kokonaislahjoitus on aikaisemmissa projekteissa ollut suuruusluokaltaan noin 1000–2500€ ja se on saatu kerättyä pienillä tapahtumilla, joulupukkitoiminnalla, vapaaehtoisilla lahjoituksilla sekä muutamalla yritysyhteistyöllä.

Tällä kertaa, ikään kuin kokeiluksi, sain järjestettyä kaksi erillistä yhteistyö- ja avustusprojektia ja asetin kunnianhimoiseksi tavoitteeksi vähintään 4000 € kokonaislahjoituksen jakautuen molempiin projekteihin. Tavoitetta tuki ajatus mahdollisesta pienkeräysluvan hakemisesta, jolloin varainkeruuta saisi ja voisi julkisesti mainostaa ja samalla vedota yhdistyksen seuraajia lahjoittamaan. Mahdollisuus kuulosti hyvältä, sillä pienkeräyslupa poistaisi aikaisemmat rajallisuudet varainkeruussa. Pienkeräyslupa ja sen hakeminen on myös tehty byrokraattisesta näkökulmasta poikkeuksellisen helpoksi ja vaivattomaksi. Se, mikä lopulta koitui valitettavan hankalaksi, työlääksi ja epämiellyttäväksi, oli juuri pienkeräyksen mainostaminen ja ihmisiin vetoaminen. Huomasin nopeasti, ettei se ole itselleni luontainen tapa toimia. Projektien ja omien tekemisten mainostaminen ja muistuttaminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja erilaisissa tilanteissa tuntui vieraalta ja kummalliselta, koska sen koki eräänlaisena kauppaamisena ja tyrkyttämisenä. Vaikka keräystavoite lopulta saatiinkin kasaan, varmasti osittain pienkeräyksen avulla, jäänee tämä varainkeruumuoto mahdollisesti yhdistyksen ensimmäiseksi ja samalla viimeiseksi. Pienkeräys oli perusteltu kokeilu ja mahdollisuus, mutta sen hakemisen ja saamisen vaivattomuudesta huolimatta se aiheutti sellaista uutta päänvaivaa ja kuormitusta, mitä en osannut odottaa tai ennakoida.

Yhdistyksen perusperiaatteisiin kuuluu, että toiminta on vaikuttavaa ja konkreettista, mutta silti mahdollisimman vaivatonta ja vähän kuormittavaa. Olen usein kuvannut yhdistystä sellaiseksi sivuprojektiksi, oman elämäntavan ja työn rinnalla. Nyt pienkeräys sekä korkeampi keräystavoite kuitenkin rikkoivat tätä perusperiaatetta ja toteutettavaksi oman työn ja opiskelun ohella siitä alkoi koitumaan liikaa vaivaa ja kuormaa. Koen yhdistyksen perusperiaatteista kiinni pitämisen erityisen tärkeäksi, ja oikeastaan koko yhdistyksen olemassa olemisen ehdoksi. Tätä kunnioittaen on tulevien projektien kohdalla otettava kevyt askel taaksepäin ja palattava hyväksi ja toimivaksi koettuun varainkeruuseen, missä yhteisöllisillä ja osallistavilla tapahtumilla, hyvän mielen joulupukkitoiminnalla sekä vapaaehtoisilla ja omalla painollaan tulevilla lahjoituksilla saadaan maltillisempi 2000–3000 € keräystavoite kasaan.

Kuluvien ja nyt toteutusvaiheessa olevien projektien ja varainkeruun aikana olen saanut paljon palautetta ja huomioita siitä, että yhdistyksellä on konkreettisen toiminnan, eli projektien ja varainkeruun lisäksi inspiroiva ja motivoiva vaikutus ihmisiin. Olen ymmärtänyt tämän niin, että yhdistyksen perusperiaatteet ja -arvot, toimintamalli ja -filosofia sekä ennen kaikkea niiden vaaliminen ja niistä kiinni pitäminen puhuttelee ja kiinnostaa. Varainkeruun kohdalla tämä on näkynyt niin, että ihmiset ovat halunneet lahjoituksillaan ja osallistumisillaan osoittaa kannustuksena ja tukensa myös itse yhdistykselle, sen periaatteille, arvoille ja toiminnalle. Mikäli saamani palaute ja huomiot pitävät paikkansa, on yhdistys saavuttanut tavoitettaan, mikä konkreettisen toiminnan lisäksi on nimenomaisesti ollut ihmisiin vaikuttaminen. Tästä pitää olla terveellä ja nöyrällä tavalla ylpeä. Palaute myös inspiroi itseäni ja vahvistaa uskoa siihen, että pienesti ja omalla tavalla tekemällä, arvoihin ja periaatteisiin luottaen ja nojautuen, voi saavuttaa hyviä ja vaikuttavia asioita.

Vaikka reissussa onkin jo täysi tohina päällä, on vielä vaikea täysin ymmärtää ja sisäistää, että tätä olisi edessä seuraavat kymmenisen kuukautta. Alkanut reissu tulee lähtökohtaisesti olemaan hieno kombinaatio yksin ja läheisten kanssa kulkemista. Olen aina nauttinut siitä, että omalla tekemiselläni, tässä tapauksessa reissaamisella, saan myös lähellä olevia ihmisiä liikkeelle ja lähtemään maailmalle tutkimaan vieraita kulttuureja, kohtaamaan ihmisiä, seikkailemaan luonnossa sekä oppimaan uutta. Läheisiä ihmisiä tulee rinnalle ainakin Nepalissa, Sri Lankalla, Indonesiassa sekä Kanadassa. Australiassa pitäisi päästä myös sukuloimaan. Läheisten lisäksi tulen tapaamaan useita tuttuja aikaisemmilta reissuilta, mikä osaltaan luo mielekästä jatkuvuutta aikaisempien reissukohtaamisten ja -tuttavuuksien kanssa. Jo kohta 15 vuotta reissuelämäntapaa ovat kuljettaneet minua hiljalleen, mutta johdonmukaisesti kohti sellaista reissaamisen muotoa, missä keskiössä eivät enää ole, jos koskaan olleetkaan, jatkuvat elämykset, kliseinen ja tyhjä reissukuvasto, liike ja paikkojen ahmiminen sekä viihteellisyys, vaan ennemminkin luonto, ihmiset, hitaus ja rauhallisuus.

Jambo, jambo! Sawa, sawa! Pole, pole!

The post Projekteista, varainkeruusta, yhdistyksestä. Ja vähän reissusta. appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Varainkeruun minimitavoite on 4000€, mistä puolet siirtyvät Kenian kohteeseen ja toiset puolet Sambiaan. Mikäli varainkeruutavoite ylittyy, siirretään kaikki kerätyt varat jaetusti mainittuihin kohteisiin.

Varainkeruu toteutetaan pienkeräyksen, muutamien varainkeruutapahtumien ja joulupukkitoiminnan avulla. Pienkeräyksen ajankohta ja voimassaoloaika on 1.4-31.6.2023. Kuten aina ja aikaisemminkin, kaikki kerätyt ja lahjoitetut varat siirtyvät lyhentämättöminä(100%) esitettyihin kohteisiin. Matkaajat kustantavat yhdistyksen kulut sekä reissukulut omasta pussista.

Kenia

Pieni Makongenin kylä sijaitsee Keniassa, Mombasasta noin 40km etelään. Kylästä löytyy suomalaisvoimin perustettu toiminta- ja turvakeskus lapsille ja nuorille. Alpha Aid & Travel Ry:n ja Sudenlehti Art n Science:n seuraava avustus- ja yhteistyöprojekti kohdistuu kyseiseen Home Street Home Ry:n ylläpitämään toiminta- ja turvakeskukseen. Projektin varainkeruun tuotto kohdistetaan Home Street Home Ry:n osalta kahteen kokonaisuuteen. Keskuksen ylläpitämällä terveysklinikalla tarvitaan verenkuvalaitetta helpottamaan diagnosointia ja parantamaan terveydenhuoltoa. Tämän konkreettisen hankinnan lisäksi kerättyjen varojen avulla perustetaan keskuksen kirjastohuoneeseen lapsille suunnattu saturyhmä, joka edistää lasten lukutaitoa ja psyykkistä terveyttä. Kaikki projektiin kerätyt ja suunnattavat varat siirtyvät Alpha Aid & Travel Ry:n kautta lyhentämättömänä edellä mainittuihin kohteisiin.

Kuten aiemmissakin Alpha Aid & Travel Ry:n ja Sudenlehti Art n Sciencen yhteisprojekteissa, matka Keniaan ei ole pelkästään lahjoitusten viemistä vaan myös paikan päällä oppimista. Minkälaista kulttuuri on Keniassa? Minkälaisten lasien läpi eurooppalaisina katsomme Keniaa tai afrikkalaista kuvastoa? Mikä on valkoisen auttajan syndrooma ja onko vääränlaista tapaa auttaa? Takaisin Suomeen pyritään tuomaan osaamista ja kokemusta, jonka avulla voidaan kehittää suomalaista sosiaalipalveluiden tapaa kohdata avuntarvitsija enemmän osallisena ja kokemuksellisena toimijana.

Sambia

Sambian avustus- ja yhteistyöprojekti toteutuu pelkästään Alpha Aid & Travel Ry:n voimin. Yhteistyökumppanina ja projektikohteena toimii Green Living Movement Sambia & Suomi. Projektissa tuetaan Green Living Movementin Chisuwon hankekoulua ympäristötyössä ja puiden ja kasvien istutuksessa. Chisuwon kyläyhteisö sijaitsee eteläisessä Sambiassa, Monzen kaupungista noin 30km kaakkoon. Kyläyhteisössä on Green Living Movementin hanketoimintaa sekä kyseinen hankekoulu. Avustus- ja yhteistyöprojekti Chisuwossa toteutetaan kuitenkin hankkeista erillisenä toimenpiteenä.

Kerätyillä ja lahjoitetuilla varoilla 40 oppilasta ja 10 opettajaa saavat koulutusta ilmastonmuutoksen torjumisesta, siihen soputumisesta ja ympäristönsuojelusta. Koulutetut oppilaat perustavat ympäristöklubin, joka jakaa tietoa eteenpäin ja kouluttaa muita oppilaita. Koulutetut opettajat puolestaan jakavat tietoa kollegoilleen. Kerätyillä ja lahjoitetuilla varoilla perustetaan koululle oma kasvimaa ja taimitarha sekä luodaan puitteet istuttaa taimet hedelmätarhaksi, kun ne ovat valmiita. Aikanaan oppilaat saavat hedelmistä ja vihanneksista lisäravintoa ja koulu niiden myynnistä tuloja. Vierailu Sambian projektikohteeseen toteutuu syyskuussa 2023.

Dokumentointia, kuvia ja tarinoita projektikohteista tippuu Alpha Aid & Travel:n sekä Sudenlehti Art n Sciencen verkkosivuille ja sosiaalisen median kanaviin, kun projektivierailut toteutuvat elo-syyskuun aikan, ensin Keniass elokuun alussa ja sitten Sambiassa syyskuun puolivälissä.

Lisätiedot ja yhteydenotot:
Tero Mäkinen
0407613153
tero.makinen@alphaaidandtravel.fi

The post Avustus- ja yhteistyöprojektit; Kenia & Sambia appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Yksi ja merkittävä peruuntumiseen vaikuttanut tekijä oli se, että pandemian, konfliktin ja sodan aiheuttaman epävarmuuden vuoksi emme onnistuneet riittävällä tavalla ja tarkkuudella sopimaan hyväntekeväisyyteen kerättyjen ja lahjoitettavien varojen suuntaamisesta ja kohdentamisesta suunniteltuihin kohteisiin. Yllä mainituista syistä sekä me, että kontaktimme Karjalassa olivat eräällä tavalla lamaantuneita ja passiivisia, emmekä epävarmassa ja vaikeassa tilanteessa onnistuneet yhteistyössämme. Tästä vastuun kannamme kuitenkin me itse. Jo pitkään jatkunut ja loppua kohden vain kasvanut epävarmuus ja -tietoisuus vaikuttivat myös meidän motivaatioon sekä toimeliaisuuteemme. Toinen reissun peruuntumiseen suuresti vaikuttanut tekijä oli se perustavanlaatuinen takaisku, kun emme hankkimallamme Lada Nivalla olisi missään tapauksessa Karjalaan päässeet. Suomen ja Venäjän raja on jo pitkään ollut kiinni autoliikenteeltä, eikä muutosta tähän ole näkyvissä. Tämä olisi pakottanut junailemaan itsemme Viipuriin ja muuttamaan sitä kautta reissu- ja reittisuunnitelmaamme radikaalisti. Kolmantena merkittävänä tekijänä mainittakoon erittäin kriisiytyneen ja vakavoituneen Ukrainan tilanteen ja erityisesti Venäjän hallinnon tuomittavan roolin aiheuttamat turvallisuuskysymykset sekä eettiset ristiriitaisuudet.

Yhtä kaikki, tiivistetysti, reissun suunnitteluun ja toteutukseen liittyi liian paljon muuttujia sekä epävarmuus- ja riskitekijöitä, joiden johdosta päädyimme tähän raskaaseen ja valitettavaan lopputulokseen.

Suomalaiset, koko Eurooppa sekä laajasti myös muu maailma ovat varmasti huolestuneina seuranneet Ukrainan tapahtumia. Olemme huolestuneina seuranneet myös sitä, minkälainen asenneilmapiiri on syntymässä, tai mahdollisesti jo syntynytkin. Haluamme korostaa tässä sitä, että Venäjän kansa ja tässä yhteydessä varsinkin ihmiset Karjalassa ovat eri asia kuin Putinin hallinto, jonka toiminta voidaan yksimielisesti tuomita. Alpha Aid & Travel:n sekä Sudenlehti Art n Science:n keräämille varoille sekä toteuttamille lahjoituksille olisi varmasti ollut tarpeensa ja perustelunsa myös Karjalassa. Karjalaisuus sekä Karjalan kulttuuri ja historia ovat edelleen kiehtovia, mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita tutkittavaksi ja koettavaksi. Mutta nyt, sen sijaan että pohtisimme, toteutuuko matka tulevaisuudessa, olemme päättäneet suunnata ja kohdistaa kerätyt varat Ukrainan sodasta kärsiville siviileille.

Ukrainalaiset ovat joutuneet lähtemään kodeistaan. Pulaa on vedestä, lääkkeistä ja elintarvikkeista. Naisia ja lapsia on liikkeellä ja paossa kohti turvaa. Humanitäärinen kriisi on lähellä. Tarkempi lahjoituskohde tai -kohteet selviävät myöhemmin, kunhan löydämme sopivan yhteistyökumppanin. Selvää on, ettei kohteeseen tällä kertaa matkusteta. Tämän poikkeuksen lisäksi Alpha Aid & Travel rikkoo toistakin perusperiaatettaan, kun kerättyjä varoja ei lopultakaan kohdisteta ja suunnata ennalta esitettyyn ja ilmoitettuun maahan/alueeseen/kohteeseen, mutta tässä poikkeavassa ja kriisiytyneessä tilanteessa uskomme ja toivomme poikkeavuuksien olevan ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä.

Ladalla Karjalaan – reissua valmisteltiin pitkään ja varoja kerättiin jälleen First Aid For Mortals – hyväntekeväisyystapahtumalla, muutamilla hyväntekeväisyysiltamilla, joulupukkeilulla sekä yksityishenkilöiden ja yritysten merkittävillä lahjoituksilla. Nöyrästi kiitämme kaikkia osallistujia ja lahjoittajia! Saimme yhdessä teidän kanssanne kasaan mahtavat ~2500 euroa ja summa tullaan täysimääräisesti lahjoittamaan Ukrainan sodasta kärsiville siviileille.

Meillä kaikilla on varmasti suuri tarve ja halu auttaa Ukrainaa ja sodasta kärsiviä viattomia siviilejä. Tällä hetkellä ja toistaiseksi kannattaa suosia isoja tunnettuja toimijoita, joilla on kokemusta, osaamista ja resursseja kriisialueiden tukemiseen ja siellä toimimiseen. Alpha Aid & Travel pyrkii löytämään sopivan ja luotettavan ruohonjuuritason toimijan, jonka kanssa ryhtyä yhteistyöhön. Yksityishenkilöinä olemme mekin lahjoittaneet edellä mainituille tunnetuille toimijoille ja suosittelemme lukijoille ja seuraajille samaa. Alpha Aid & Travel ei aloita uutta varainkeruuprojektia Ukrainan kohdalla vaan vain uudelleenohjaa jo kerätyt varat sopivaksi valitsemalleen toimijalle, mitä kautta ne sitten ohjautuvat hyvään ja toivottuun tarkoitukseen.

Haikein ja surullisin mielin, mutta nöyrin kiitoksin ja parempaan tulevaisuuteen uskoen,

Tero Mäkinen, Alpha Aid & Travel Ry

Jussi Sudenlehti, Art n Science

Aapo Kivenmaa, huoltopäällikkö

The post Ladalla Karjalaan – peruttu appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Mitä siitä on vielä jäljellä? Kertomusten mukaan Karjalassa elää suomensukuisten kansojen kulttuuri ja identiteetti. Alue on kulttuurillisesti kiinnostava niille, jotka etsivät historiaansa.

Onko alkua edes mahdollista löytää? Ladalla Laatokan ja Vienan Karjalaan -matkan aikana dokumentoidaan kirjallisesti ja kuvallisesti etsimisen ja romantisoinnin kysymystä. Se on myös hyväntekeväisyysprojekti, jonka toteuttaa Alpha Aid & Travel Ry ja Sudenlehti Art n science.

Yhteinen tavoitteemme on nostaa esille matkustamisen, kuvien ja kirjoittamisen avulla asioita, jotka ovat unohtuneet nykytietoisuudestamme: Voiko juuria etsivä välttää nostalgisoinnin, onko mitään alkuperäistä olemassa? Samalla kolmikko haluaa sukeltaa syvälle karjalaisuuteen; kieleen, kulttuuriin ja historiaan. Kaksi viikkoa, kolme kulkijaa ja matkaan sopiva auto. Seikkailu alkaa Sortavalasta ja jatkuu aina Vienanmerelle asti.

Tunnistamme etuoikeutetun asemamme ja pyrimme matkustamaan eettisen matkustamisen periaatteiden mukaisesti ja välttämään eksotisointia ja stereotypioita.

Toteutamme jo tutuksi käynyttä tapaa kerätä varoja ennalta sovittuun kohteeseen/kohteisiin ja matkustaa paikan päälle luovuttamaan lahjoitus. Kerätyt varat lahjoitetaan paikallisten lasten ja nuorten harrastustoimintaan ja/tai hyvinvoinnin tukemiseen. Tarkempi hyväntekeväisyyskohde valikoituu myöhemmin, mutta tavoitteena on kerätä 2000-3000€ suuruinen lahjoitus.

Hyväntekeväisyyskohde valikoituu yhteistyössä Vaaka Ry:n sekä Vaaka Ry:n kontaktien kanssa. Lahjoitus toimitetaan kohteeseen lyhentämättömänä ja kulkijat vastaavat matkan kuluista itse.

Jussi Sudenlehti
Psykoterapeutti, kirjailija, muusikko, työnohjaaja ja kouluttaja
jussi.sudenlehti@gmail.com
040-8496938
Art n Science
https://artnscience.net

Tero Mäkinen
Puheenjohtaja
Alpha Aid & Travel Ry
tero.makinen@alphaaidandtravel.fi
040-7613153
www.alphaaidandtravel.fi

Aapo Kivenmaa
Taiteen maisteri, koneasentaja
Reissun auto- ja huoltovastaava
aapo.kivenmaa@gmail.com
040-7359068

The post Ladalla Laatokan ja Vienan Karjalaan – maaliskuu 2022 appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Matkailu ei ole irrallinen osa elämää, eikä näin ollen mitenkään turvassa kaikkein tuskallisimmiltakaan tunteilta ja tapahtumilta, vaikka lähtökohtaisesti se kuinka kivaa, elämyksellisestä ja täyteläistä olisikin. Pelkäänpä, että toisinaan ihmisillä monet lomat ja reissut ovat menneet vihkoon jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että odotukset ovat olleet liian korkealla eikä olla huomioitu matkailun moninaista vaikutusta yksilön ajatteluun, käyttäytymiseen, tunteisiin sekä kokemusmaailmaan. Pelkkien elämysten, kokemusten ja hauskapidon sijaan matkailun tulisi olla ennemminkin oppimista sekä havainnointia itsestään ja ympäröivästä maailmasta, edellä mainittuja tietenkään unohtamatta.

Tunteista on kyselty jonkun verran ja toivottu kulkurin kirjoittavan auki kokemuksiaan ja tunteitaan erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Aika ajoin reissun varrella olen kävellessäni miettinyt ja koonnut yhteen usein toistuvia tunteita ja niihin liittyviä yhteisiä nimittäjiä. Voimakkaita tunteita ovat tuottaneet ja aiheuttaneet mm. palvelut, luontokohteet, saavutukset, ihmissuhdeasiat, kohtaamiset, reissun eteneminen, mahdolliset vastoinkäymiset sekä tietenkin pitkällä reissulla aina läsnäoleva ikävä. Kirjoituksessa esille tuomani tunteet liittyvät vahvasti siis erilaisiin tapahtumiin, tilanteisiin ja havaintoihin, mihin olen matkan edetessä toistuvasti törmännyt.

Reissulla ehkä säännöllisin tunnetila on aina Turusta Sallaan asti toistunut vapauden ja tyytyväisyyden tunne, kun on ollut lähdössä viikonlopun jälkeen kohti tuntematonta ja lopulta reitille osuvaa uutta paikkakuntaa. Samaan aikaan aina saapuessa uudelle paikkakunnalle ym. kohteeseen viikonlopun viettoon on voimakkaimpana tunteena ollut innostus. Sallan, Savukoksen ja Sodankylän välillä kyseistä lähtemisen tunnetilaa en tavoittanut, mistä kirjoitan lisää tuonnempana, mutta Sodankylän jälkeen vapautuneisuus, iloisuus ja tyytyväisyys reissua, kulkemista ja uuden vastaanottamista kohtaan löytyivät uudelleen.

Kulkurin toistuvaa kunnioitusta ja arvostusta ovat matkan varrella ansainneet ja vastaanottaneet kaikki ne paikallistoimijat pienyrittäjistä aktiivisiin kyläyhdistyksiin, mitkä omalla toiminnallaan ja kovalla työllään ylläpitävät pienien paikkakuntien ja haja-asutusalueiden elinvoimaisuutta. Useita kertoja olen vaikuttunut siitä, kuinka hienot puitteet jokin kyläyhdistys on alueelleen rakentanut tai kuinka laadukasta ja ammattitaitoista työtä jokin matkailupalveluyrittäjä tekee. Molemmissa ilmeisiä ovat pyyteettömyys, sitoutuneisuus sekä omasta asuinalueestaan välittäminen. Kun tämän kaiken toimijuuden ja aktiivisuuden laskee yhteen, on sillä merkittävät vaikutukset koko Suomeen, ennen kaikkea juuri haja-asutusalueiden elinvoimaisuuteen ja myös houkuttavuuteen uusien asukkaiden ja matkailijoiden näkökulmasta. Kyläyhdistysten laavut, kodat ja uimarannat ovat useasti tarjonneet hienon ja odottamattoman telttapaikan kulkijalle. Paikallispalvelut majataloineen, leirintäalueineen, kioskeineen, kahviloineen sekä kyläkauppoineen taas ovat luoneet vahvan pohjan koko reissuni huollolle. Aina kun on vain suinkin ollut mahdollista, olen vähintään sen muutaman euroa kuluttanut kahvipullaan ja ottanut aina ennakkoon löytyneet kyseiset palvelut huomioon reittiäni sekä muonitustani suunnitellessa.

Kohtaamisia, tuttujen ja tuntemattomien sekä sovittuja ja sattumanvaraisia, on osunut reissulle lukuisia, onneksi. Ne ovat antaneet voimaa ja tsempanneet eteenpäin sekä helpottaneet toisinaan koettua yksinäisyyttä. Kohtaamiset ovat ennen kaikkea herättäneet kiitollisuutta. Kiitollisuutta ihmisten ystävällisyydestä sekä välittämisestä. Totta kai, sitä on kiitollinen läheisistä ja ystävistä ja heidän vierailuistaan, mutta suurta kiitollisuutta ovat herättäneet myös ne majoitusta, ruokaa, kyytiä(mitä en ole silti vastaanottanut) ja tarvittavaa apua ja tukea tarjonneet ohikulkijat ja paikalliset ihmiset, jotka ovat vierelle pysähtyneet. Ilman heitä ja teitä reissuni olisi ollut huomattavasti köyhempi. Jos kohtaamisia lähdin hakemaan, niitä olen myös saanut. Ja jokaisesta olen suuresti ja nöyrästi kiitollinen.

Seikkailun tunnetta ovat nostaneet ja nostattaneet pidemmät kävelyetapit ilman palveluita sekä saapumiset sellaisille seuduille, missä en ollut aikaisemmin käynyt ja joihin konkreettisesti liittyi odotuksia ja toiveita. Toisaalta seikkailun tuntua reissulla oli lähes päivittäin, kun lähdin kulkemaan tietämättäni tulevaa yöpaikkaa. Sellaisessa tilanteessa kohtaavat tunteet vapaudesta, riippumattomuudesta, seikkailusta ja jännityksestä. Muistan hyvin edelleen päivän ja hetken, kun Repoveden kansallispuiston jälkeen silloin muutaman päivän matkassa ollut ystäväni poistui ja jäin yksin kävelemään kohti Kouvolaa. Siinä hetkessä konkretisoitui se seikkailu, mikä minulla oli edessäni. Reissussa olin tuossa kohtaa ollut jo noin kuukauden, mutta pandemiasta johtuen yhtäjaksoinen kulkeminen alkoi vasta Repoveden kansallispuistosta ja Kouvolasta.

Onnellisuuden, tyytyväisyyden ja levollisuuden tunteet ovat reissuilla yleensäkin niitä yleisimpiä ja tietysti myös toivotuimpia. Kun teet mistä tykkäät ja olet itsellesi sopivalla ja itsesi suunnittelemalla reissulla, on myös luonnollista, että se tuntuu pääasiassa hyvältä ja hienolta. Onnellisuuden tunne ei kuitenkaan ole niin yksikertainen, kuin voisi kuvitella. Onnellisuuteen olisi varmasti aihetta paljon useammin, kuin sitä konkreettisesti tuntee. Maailmassa on nykyään niin paljon vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja valintoja, että toisinaan unohdamme olla onnellisia siitä hetkestä missä olemme ja kaikesta siitä mitä meillä jo on. Onnellisuus, ja itse pidän vielä enemmän sanasta tyytyväisyys, rakentuu kuitenkin monista eri tekijöistä, eikä sitä voi kestävästi ja kokonaisvaltaisesti saavuuttaa vain hankkimalla tai tavoittelemalla jotain uutta.

Voin onneksi todeta, että reissun tunteet olivat pääasiassa positiivisia ja toivottavia, vaikka tunneskaala olikin erittäin laaja. Onnen, seikkailun ja vapauden tunteista ajauduttiin myös toiselle puolelle, missä ikävä, kaipuu, yksinäisyys ja haikeus olivat voimakkaasti läsnä. Yksinäisyyden tunteita osasin odottaakin, ja sen tunteen kanssa olin aikaisemminkin reissuillani kulkenut. Oli ennakkoon hyvin tiedossa, että reissu tulee testaamaan yksinäisyyden sietoa ja sen kanssa elämistä. En voi mitenkään sanoa olevani yksinäinen, päinvastoin, ja toisaalta sosiaalinen media tuo ihmisiä lähemmäksi kaukaakin, mutta yksin kulkiessa pitkiä aikoja en ainakaan itse pysty välttymään siltä tunteelta, että toisen ihmisen seura ja läsnäolo olisi toisinaan erityisen toivottavaa. Yksinäisyyden tunteita seuraavat usein haikeus ja ikävä sekä kokonaisvaltainen mielialan laskeminen. Matkan tekeminen tuntuukin yhtäkkiä raskaammalta, merkityksettömältä ja vaikeammalta.

Kuljin Suomessa etelästä pohjoiseen puolisen vuotta, minkä aikana koin ainoastaan yhden pidemmän ja selkeämmän mentaalisesti vaikeamman jakson. Tämä tapahtui kesän lopulla ja syksyn alussa saapuessani pohjoiseen. Kyseisenä ajankohtana viikonloput tuntuivat edelleen hyviltä ja mukavilta paikalla ollessaan Lapin paikkakunnilla, mutta liikkeellä olo, jatkuva leirielämä ja yksin kulkeminen painoivat ja kyllästyttivät tuona aikana erityisen paljon. Sodankylässä lastasin majapaikkani herkuilla sekä nautintoaineilla ja sulkeuduin reflektoimaan muuttunutta mielialaani. Pitkään jatkunut reissu, leiri-elämä ja yksin kulkeminen painoivat, eikä siinä kohtaa vielä nähnyt reissun loppua ja päätöstä. Sodankylän leirintämökistä ulostautuessani ja lähtiessäni taas maanantaina taivaltamaan kohti Vuotsoa, ovesta astui kuitenkin puhdistautunut kulkuri ja siitä eteenpäin matkaamisen into ja palo kestivät loppuun asti. Nyt voin helposti todeta olevani onnekas ja onnellinen siitä, että vastaavia jaksoja ei reissulle osunut muita, vaikka se olisi ollut hyvinkin mahdollista.

Yksinäisyyden ja ikävän tunteet ruokkivat haikeutta ja surumielisyyttä. Itselläni, varsinkin reissuilla nämä tunteet ovat toisinaan seurausta myös upeista, ainutlaatuisista ja erityisistä kokemuksista, elämyksistä ja hetkistä. Tällaisissa tilanteissa maailma ja elämä näyttäytyvät niin kauniina ja liikuttavina, että sen toivoisi jakavan ja suovan tapahtuvaksi kaikille ihmisille. Siinä hetkessä pakahtuu maailmasta ja elämästä ja tulee tavallaan surulliseksi siitä, ettei hetkeä pysty jakamaan autenttisesti muille, juuri sellaisena kuin sen itse kokee.

Tunteissa, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia, toivottuja tai odottamattomia, on kuitenkin sellainen hieno ulottuvuus, että niiden avulla ja niiden kautta oppii aina jotain uutta. Tämä tieto ja oivallus tuovat lohtua myös negatiivisten tunteiden kestämiseen ja sietämiseen sekä auttavat myös niistä yli pääsemisessä ja niiden käsittelyssä. Matkatessa tunteiden kirjo tulee vastaan uusissa ja erilaisissa sekä odottamattomissa ja vaikeissakin paikoissa, halusi sitä tai ei. Uskon, että toisille tämä näyttäytyy myös pelottavana mahdollisuutena, sillä tunteet toimivat avaimena sisimpään. Omasta näkökulmastani silti toivoisin, että tunteet olisivat ihmisille ennemminkin mahdollisuus ja houkutin lähteä matkaan, eikä olla lähtemättä.

Kirjoitin nyt reissulla usein toistuneista tunteista ja tunnetiloista, mitkä ovat nyt reissun jo lähes päätyttyä helppo todeta, niputtaa ja vetää yhteen. Totta kai, yksittäisiä tunteita ja hetkiä oli niin paljon, ettei niitä pysty erikseen muistamaan ja kirjoittamaan auki. Muutaman kerran tunnistin pelon ja epävarmuuden tunnetta syrjäseuduilla yksin telttaillessa, toisinaan tunsi suurta hämmästystä ja ihmetystä jostain tietyistä tilanteista ja tapahtumista. Joskus olin äärimmäisen ylpeä reissustani ja tekemisistäni ja taas toisinaan halusin olla puhumatta ja kertomatta kenellekääm millaisella matkalla olin.

Juuri tällä hetkellä, kun matkustan junalla Oulusta Helsinkiin, koen suurta epätodellisuuden tunnetta. Reissu on päättymäisillään ja kirjoittaessa mielessä pyörii yhtäakaisesti lukuisia kokemuksia, elämyksiä, kohtaamisia ja tunteita. Olen elänyt matkaa huhtikuun alusta alkaen ja nyt se on loppumassa viimeiselle etapille Kouvolasta Kotkaan. Lopulliseksi reitiki tulee jokseenkin härö Turku-Kokemäki-Kouvola-Nuorgam-Kouvola-Kotka. Olen onnellinen, ylpeä ja helpottunut, mutta tunnen myös haikeutta. On jokseenkin absurdia, että talsin puolisen vuotta etelästä pohjoiseen ja nyt olen matkalla pohjoisesta etelään, vuorokaudessa.

-Tero Mäkinen-

The post Tunteesta toiseen appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Yhteistyömahdollisuuksista ja mahdollisesta reissun sponssauksesta olin ennakkoon ollut yhteyksissä muutamiin retkeily-, ulkoilu- ja matkailuvälineyrityksiin, mutta kun niistä en saanut edes vastausta tiedusteluihin, ei reissullani lähtökohtaisesti ollut mitään yhteistyö- tai sponsorointikuvioita ennakkoon sovittuna. Ennen reissua olin ensisijaisesti hakenut siis varustesponsorointia, en niinkään rahallista tukea, sillä siihen suhtauduin ja suhtautuisin edelleen suurella varauksella. Kokemattomana skenestä ja ehkä vähän naiivisti uskoin, että olisin jonkinlaisen diilin reissulle saanut, mutta realiteetit vyöryivät tietoisuuteeni nopeasti. Ainoan varsinaisen vastauksen yhteydenottoihini sain Varustelekalta, mistä minulle asiallisesti ja reilusti kerrottiin ja perusteltiin, miksi he eivät lähtisi reissua sponssaamaan.

Aluksi toki harmittelin ja manailin tilannetta, mutta nopeasti reissuun lähtemisen jälkeen päädyin lopputulemaan, että mahdolliset sponssidiilit olisivat tuoneet reissulleni vain turhaa painetta ja vastuuta. Ja todennäköisesti lisää kirjoittamista ja somea, joista kumpaakaan en varsinaisesti pidä erityisen miellyttävinä toimintoina. Sittemmin, paljon teemaa miettineenä, olen päätynyt omalla kohdallani siihen, etten tulevaisuudessa ainakaan aktiivisesti hae mitään sponsorointeja, vaan totuttuun tapaan kustannan omat viuluni ja keskityn vain siihen olennaiseen tekemiseen, reissaamiseen ja yhdistystoimintaan. Diilit ja yhteistyömahdollisuudet saavat sitten tulla tekemisen kautta, jos ovat tullakseen.

Etätapaamisella sain kuitenkin erityisesti Visit Karelialta, mutta myös muutamalta muulta toimijalta reilun ehdotuksen, missä he tarjoutuivat auttamaan Pohjois-Karjalan ja Kainuun alueella esimerkiksi huoltokassieni kuljetuksissa ja paikallisten reitilleni osuvien palveluiden löytämisessä sekä reissun tiedottamisessa eteenpäin matkailupalveluyrittäjille sekä paikallismedioille. Tuntui tietysti hyvälle, että reissuni oltiin huomioitu ja se nähtiin potentiaalisena yhteistyömahdollisuutena.

Etätapaamisen kautta avautui myös Alpha Aid & Travel Ry:lle hieno mahdollisuus spontaaniin hyväntekeväisyysprokkikseen yhdessä Boutique Aparthotel Lietsun kanssa, mikä lopulta siis totetui onnistuneesti Joensuussa. Tässä kohtaa reissua on jo helppo todeta, että tapaaminen ja yhteistyö toimijoiden kanssa oli sujuvaa ja omalta osaltaan vaikutti positiivisesti reissuni kulkuun. Sain paljon infoa erilaisista kohteista ja palveluista, paikallislehdet kiinnostuivat matkastani sekä toisinaan yrittäjät tarjosivat kulkurille pieniä kädenojennuksia majoitusten, ruokailujen ym. matkailupalveluiden kohdalla.

Maakunnista juuri Pohjois-Karjala ja Kainuu olivat sellaisia, joita ennakkoon erityisesti odotin ja joihin olin varannut paljon myös aikaa, sillä en ollut kummassakaan aikaisemmin juuri matkaillut ja yhteydet maakuntiin muutamalla paikkakunnalla asuvia kavereita lukuun ottamatta hyvin vähäiset. Molemmilla maakunnilla on toisaalta maineet haja-asutus- sekä muuttotappioalueina ja toisinaan törmää käsitykseen, että ne olisivat jotenkin kaukaisia, etäisiä ja pysähtyneitä. Haja-asutus- ja muuttotappioalueita ehkä, kuten suuri osa Suomea, ja niitä niin kutsuttuja aikamatkailukohteitakin vuosikymmenien taakse toki löytyy, mutta muuten ennakkokäsitykset ja -asenteet kaukaisuudesta ja pysähtyneisyydestä eivät tietenkään pidä paikkaansa, enkä henkilökohtaisesti myöskään pidä jonkun alueen tai paikan leimaamisesta tietynlaiseksi. Elämää, arkea, palveluita, osaamista, kulttuuria ja perinnettä löytyy sitä etsivälle ja kaikenkattavien verkkoyhteyksien ja tulevaisuuden innovaatioiden myötä tällaiset alueet saavat toivottavasti potkua entisestään ja alkavat laajemmin houkuttelemaan kaupunkeihin ahtautunutta kansanosaa. Etäisyydetkin ovat aina suuhteessa siihen, mistä katsotaan ja lähdetään. Itse koin maakunnat ennemminkin eksoottisina ja erityisinä, joilla on paljon tarjottavaa matkailijalle, niin luonnon, kulttuurin, ihmisten kuin ruoankin puolesta. Halusin päästä itse tutkimaan, millaisena elämä idässä näyttäytyy ja löytyisikö sieltä eroavaisuuksia omiin koti- ja aikaisempiin asuinseutuihin Etelä- ja Länsi-Suomeen verrattuna. Löytyihän sieltä.

Havaittavissa jo Etelä-Karjalassakin, mutta erityisesti Pohjois-Karjalassa räikeimpänä(sanan positiivisessa merkityksessä) ja hurmaavimpana piirteenä esiintyi tietysti sosiaalisen kanssakäymisen helppous, luontevuus ja aktiivisuus. Vielä tarkennettuna sosiaalisen kanssakäymisen aloittaminen ja keskustelun ilmapiiri. Keskustelu aloitetaan huomattavasti herkemmin ja usein siinä on voimakkaasti läsnä tietynlainen lupsakkuus ja rentous. Itseäni säväytti myös se usein kaukomailla esiin tuleva mentaliteetti, että asiat hoituu ja hoidetaan kyllä, tavalla tai toisella. Hokema ”Karjalassa asiat hoituu” toistui usein ja sen totesi monesti myös itsekin, reissusäätöjä pähkäillessä.

Edellinen reissuraportti taisi loppua jokseenkin Pohjois-Karjalan maakuntakeskukseen. Joensuuhun ihastuin suuresti, mikä osoittautui monia Länsi- ja Etelä-Suomen kaupunkeja energisemmäksi, dynaamisemmaksi ja yksinkertaisesti kauniimmaksi paikkakunnaksi. Joensuussa ja Joensuun seudulla vietin paljon myös aikaa, yhteensä kolme viikonloppua mukaan lukien Juhannuksen, jolloin parantelin kipeytynyttä jalkaani Outokummussa Pohjois-Karjalan järvimaisemissa. Onneksi jalka kuntoutui pienen taistelun jälkeen, eikä vaiva sen jälkeen ole ilmoittanut olemassa olostaan.

Sosiaalisen kanssakäymisen sekä Joensuun lisäksi Pohjois-Karjalasta pitää ehdottomasti mainita sen herkullinen ruokakulttuuri, lukuisat kansallispuistot ja retkeilykohteet, karjalaisen kulttuurin vaaliminen ja tiedostaminen sekä erityisesti Pielisen seutu viehättävine kylineen. Juhannuksen jälkeen matkaan yhtyi Kapua-vuodesta tuttu ystäväni, joka oli suunnitellut meille erinomaisen reitin Pielisjokea myötäillen Joensuusta Uimaharjulle, Pielisen eteläkärkeen. Kesä oli kuumimmillaan ja Pielisjoki näyttäytyi todella kauniina. Saunomisen, uimisen ja Pielisjoen maisemien lisäksi matkalle osui useampia paikalliskohteita, joita en varmasti ilman ystävääni olisi tavoittanut. Yöpyminen Paiholan vanhan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli varmasti unohtumaton kokemus.

Jalka ilmoitti itsestään vielä tälläkin etapilla ja niinpä otin alleni kaverilta lainatun Tunturi-jääkärin tarkoituksena pyöräillä Uimaharjulta Lieksaan ja lepuuttaa vielä jalkaa kävelystä. Urani maantiepyöräilijänä jäi lyhyeksi ja muuttui tragikoomiseksi farssiksi, kun jääkärit Tunturi ja Mäkinen alkoivat vuorotellen hajoilemaan. Kolille asti pääsin ja suoriuduin vielä Kolin ympäriajosta, mutta tyrmäävän kauniin Pielisen ylitettyäni nakkasin jääkärin Vuonislahden asemalle parkkiin, mistä myöhemmin tulin ottamaan sen pikkupendolin kyytiin takaisin Joensuuhun, minne vielä palasin kesäviikonlopun viettoon.

Kolilla olin vieraillut muutaman kerran aikaisemminkin, mutta nyt näin ja koin Kolin ensimmäistä kertaa Pieliseltä ja vastarannalta katsottuna. Pieliseltä, Kolin vaaramaisemat taustalle asetettuna, löytyi palanen omaa sielunmaisemaa. Pielisessä oli jotain selittämätöntä voimaa, avaruutta ja mystiikkaa. Aikaisemmin vastaavat kokemukset ja tunteet ovat ilmaantuneet arktisissa ja erityisen kaukaisissa ympäristöissä, kuten Lapissa, Huippuvuorilla ja Patagoniassa, mutta nyt myös Pielisen nostattamana.

Karjalaisesta ruokakulttuurista olin saanut maistiaisia jo Joensuun vilkkaalla torilla, mutta Kolin vastarannalla Vuonisjoen kylässä pääsin kunnolla herkuttelemaan, kun pysähdyin lounaalle Herranniemen Kestikievariin, missä eteeni tarjoiltiin kokonainen kattaus perinteisiä ja lähellä tuotettuja Karjalan herkkuja. Majatalo tarjoiluineen, ympäristöineen ja historioineen oli niin vaikuttava, että lopulta jäin Herranniemeen telttailemaan ja nauttimaan upeasta miljööstä. Vuonislahden kylä itsessäänkin oli ja on edelleen yksi reissuni viehättävimmistä. Pyörä jäi siis kylän asemalle ja reissu jatkui turvallisesti taas jalkapatikalla kohti Lieksaa.

Lieksa, Nurmes ja myöhemmin Kainuussa Kuhmo ja Suomussalmi olivat kaikki ennakkoon vierailtavien paikkakuntien listalla, populaatioltaan samaa luokkaa ja eräällä tavalla näyttäytyivät saman ”kategorian” kohteina ja paikkakuntina. Olen jo pitkään ajatellut ja todennut, että lähtökohtaisesti kaikissa maissa, kaupungeissa, kunnissa, kylissä ja kohteissa on aina oma viehättävyytensä. Jokainen paikka ja kohde ansaitsisi matkailijan huomion ja arvostuksen, vaikkei se luonnollisestikaan ole mahdollista. Jos matkaaja kulkee aistit auki, tutkien, ihmetellen ja havainnoiden, löytää se jokaisesta paikasta ja kohteesta oman erityisyytensä ja hienoutensa. Tämä oli lähtökohta myös kyseisten paikkakuntien, ja ylipäänsä koko reissun kohdalla. En halunnut kulkea vain ohi, vaan tosissaan pysähtyä hetkeksi ja tutustua paikkakuntien historiaan, tarinoihin, ihmisiin ja palvelurakenteisiin. Kaikki tarjosivat kulkijalle valtavasti elämyksiä, kokemuksia ja kohtaamisia sekä laajensivat edelleen perspektiiviä Suomesta, suomalaisuudesta ja paikallisuudesta.

Oikeastaan kummankaan maakunnan kohdalla ei voi olla mainitsematta luontomatkailun monipuolista ja loputonta tarjontaa. Pelkästään kansallispuistoja osuu alueille kuusi, mutta näiden lisäksi huomionarvoista on lukuisat muut retkeily- ja luonnonsuojelukohteet, mitkä tarjoavat kansallispuistojen tavoin kattavia retkeilymahdollisuuksia ja upeaa luontoa. Luontokohteita kierrellessäni havahduinkin kunnolla siihen, kuinka usein ne kohteet, joilla ei kansallispuistostatusta ole, jäävät unohduksiin ja matkailijoilta paitsioon, tai ainakin massojen tavoittamattomiin. Tämä on toisaalta sääli, koska kuluneena kesänä on useista kansallispuistoista raportoitu jo häiritsevästäkin ihmispaljoudesta. Toki on ymmärrettävää, että kansallispuistot ovat niitä luontomatkailun kärkiä ja helmiä, mutta toisinaan toivoisi retkeily- ja ulkoilumassojen, mihin itsekin toisinaan kuulun, katsovan ja löytävän rajattomia retkeilymahdollisuuksia myös niiden ulkopuolelta.

Kainuussa sosiaalinen vuorovaikutus otti taas napsun verran itsellekin ehkä tutumpaan, joskaan ei välttämättä miellyttävämpään muottiin, missä ihmiset ovat tietyllä tavalla varauksellisempia ja suomalaisittain jurompia. Silti, äärimmäisen sydämmelliseen vieraanavaraisuuteen törmäsin useasti Kainuussakin ja opin, kuinka ruoalla ja sen runsaudella on tärkeä paikkansa paikallisessa perinteessä. Kainuussa reissuun oman leimansa toivat loppumattomat metsätaipaleet autiotaloineen. Kulttuuriperinne savotoista, tukinuittoon, tervanpolttoon ja metsien kaskeamiseen oli myös vahvasti läsnä museoissa, tapahtumissa ja historiallisissa kohteissa. Kulkiessani itäisessä Suomessa Etelä-Karjalasta Pohjois-Karjalan ja Kainuun läpi nykyiseen sijaintiini Koillismaalle, on myös sotahistorialla ollut suuri näkyvyys ja merkitys matkailuun ja paikallisuuteen.

Paljon on kyselty Pohjois-Karjalan ja Kainuun pedoista ja etenkin yksin yöpymisestä teltassa suurpetojen asuinalueilla. Onneksi pedot kiertävät ihmislajin lähtökohtaisesti kaukaa ja petojen vaarallinen kohtaaminen on erittäin harvinaista. Muutaman kerran sydämen tykytyksiä ovat aiheuttaneet todennäköisesti teltan vierestä karkuun ampaisseet hirvet, kun olen yöllisille tarpeilleni herännyt. Suomen suurpedot sinänsä kiinnostavat ja kiehtovat kovasti, ja toki näillä seuduilla petoja liikkuu verrattain paljon. Pedot ovat olleet läsnä useissa keskusteluissa paikallisten ihmisten kanssa ja niihin tunnutaan suhtautuvan erityisen voimakkaasti ja tunteella, hyvässä ja pahassa. Pedot tarjosivat Lieksassa ja Kuhmossa itselleni myös unohtumattomia elämyksiä, kun pääsin molemmilla paikkakunnilla petokojuihin seuraamaan karhujen ja ahmojen elämää ja toimintaa lähietäisyydeltä.

Pohjois-Karjala ja Kainuu molemmat vastasivat suurimissa määrin sitä, mitä olin uskaltanut ja osannut maakunnilta odottaa. Potentiaalia matkailuun ja sen edelleen kestävään kasvattamiseen löytyy ja matkailijan näkökulmasta tarjontaa on monipuolisesti luonnosta ruokaan ja historiasta paikallisiin perinteisiin. Jo ennakkoon ennen reissua olin ajatellut seuraavaksi mahdolliseksi muuttosuunnaksi idän, eikä sen mahdollisuus ainakaan pienentynyt kulkuni aikana. Toisaalta, selittämätöntä lapinkaipuuta on alkanut pohjoisen lähestyessä myös ilmaantua, joten nähtäväksi jää miten muuton käy, tai mihin se suuntautuu.

Kuusamo, Riisitunturi ja Ruka toimivat mainioina portteina kohti pohjoista ja Lappia. Ruskan orastavia värejä näkyy jo puissa ja viime päivissä ollut aistittavissa jo kevyttä syksyn henkeä. Malttamattomana olen jo muutaman viikon odottanut kulkuni kääntymistä kohti pohjoista ja ruskaa. Hossan kansallispuisto antoi sitten jo suuntaa tulevalle. Yhtäkkiä se on tässä ja nyt, ensi viikolla ollaan jo Lapin puolella Sallassa. Pohjois-Karjalan Visit Karelian lisäksi kiitokset kuuluvat Kainuun matkailuorganisaatiolle Wild Taigalle sekä myös Suomussalmen ja nyt Kuusamon matkailutoimistoille sekä Hossan luontokeskukselle, jotka ovat lämmöllä auttaneet mm. huoltokassien kuljetuksista paikoista toisiin.

Yhtä kaikki, kulkuri on viihtynyt ja kulkurista pidetty hyvä huoli.

-Tero Mäkinen-

The post Tarinoita idästä appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Kysymykset ja vastaukset antavat mielestäni kattavan pohjan ja alustan sille, miksi matkailu on ihmiselle ylipäänsä luontaista ja mielenkiintoista sekä toisaalta sille, miten itse henkilökohtaisesti näen ja koen matkailun. Ehkä juuri siksi ne kolahtivatkin, sillä ne paljastivat matkailun moniulotteisuuden ja merkityksellisyyden. Ei ole kyse vain lomasta tai kokemuksista, vapaudesta tai paikkojen näkemisestä, eikä lähtemisestä tai saapumisesta. Edellä mainuttujen lisäksi kysymys on ennen kaikkea elämästä, asenteista, periaatteista ja arvoista. Me kaikki koemme ne yksilöllisesti eri tavoin.

Tässä kohtaa toiset lukijat mahdollisesti jo toteavat, että lopettaisi helvetti tuon jankkaamisen ja tieteilyn. Vaan enpä lopeta, en ihan vielä. Kysymykset paljastivat myös sen ristiriidan, mikä itselläni reissuista ja reissaamisesta raportoinnissa on. Tai en tiedä ristiriidasta, mutta toisinaan koen sen vaikeana. Nimittäin sen, että konkreettisista tapahtumista ja kohteista kirjoittamisen ja kertomisen sijaan haluaisin enemmän keskittyä matkailun ja matkaamisen filosofiseen, psykologiseen ja eettiseen puoleen. Mitä matkailu on? Mitä ihminen voi saada ja oppia matkailusta ja matkalla olemisesta? Tarkoittaako matkalla oleminen aina liikkumista ja lähtemistä, vai voisiko matkalla olla myös paikallaan, kotona ja töissä, arjessa? Millaisia arvoja haluan matkailussa noudattaa ja toisaalta näyttää ulospäin?

Ensimmäinen kolmesta kysymyksestä tiputettiin eteeni Lieksassa, kun toinen kummipoikani vanhemmista kysyi, että ”Miltä Tero sinusta on nyt reissussa tuntunut?” ja tarkensi vielä kysymystään näin: ”Enkä tarkoita nyt niinkään yksittäisiä tunteita tai elämyksiä, vaan kokonaisvaltaisempaa kokemus- ja tunnetilaa”. Tai jotenkin näin sen ymmärsin ja tulkitsin, kun kysyjälläkin oli vaikeuksia muotoilla ja jäsentää kysymystään oikein ja haluamallaan tavalla. Muistaakseni vastasin jotain täysin tyhjänpäiväistä ja mitäänsanomatonta, vaikka ymmärsin kyllä kysymyksen laadun varsin hyvin. Miten minun olisi pitänyt vastata, tai miten olisin halunnut vastata, olisi tiivistäen ollut että ”todella seesteiseltä ja levolliselta, innokkaalta ja itsevarmalta”.

Ajattelen asian niin, että kun ihminen saa tehdä sitä mistä nauttii ja elää aidosti itsensä näköistä elämää, niin seurauksena on väistättä tietynlainen tyytyväisyys ja rauha elämästä. Tämä taas ei tietenkään tarkoita jatkuvaa juhlaa ja onnellisuutta, vaan ennemminkin pitkäkestoista hyvän olon ja varmuuden tunnetta omasta elämästä ja tulevaisuudesta. Ihminen voi tietysti olla hetkessä todella surullinen, mutta silti kokonaisvaltaisesti onnellinen. Summa summarum: minusta on tuntunut siltä, että vaikka sataisi vettä viikon putkeen, vaikka jalkani kipeytyisi uudelleen, vaikka maisemat eivät miellyttäisi tai vaikka rinkka tuntuisi kivisäkiltä selässäni, niin olisin silti kokonaisvaltaisesti tyytyväinen, enkä haikailisi minkään muun todellisuuden perään.

Korostetaan vielä sitä, ettei matkailu ole mikään itseisarvo, eikä tee ihmistä autuaaksi. Kirjoitan vain omasta näkökulmastani, koska juuri matkailu koskettaa itseäni niin syvästi. Mitä ajan takaa on se, että meille kaikille olisi tärkeää löytää se aidosti itsensä näköinen elämä, oli se sitten mitä tahansa, tietysti lain sallimissa puitteissa. Tähän haluaisin myös ihmisiä kannustaa ja inspiroida, oman elämänsä löytämiseen ja itselleen rehellisenä olemiseen. Teemme liikaa sitä, mitä meidän muka pitäisi tehdä, emmekä sitä, mitä haluaisimme tehdä. Tehdessämme itsemme omassa itsessämme onnellisiksi, tai ennemminkin tyytyväisiksi ja levollisiksi, pystymme paremmin vaikuttamaan positiivisesti myös lapsiimme, perheisiimme, läheisiimme, ystäviimme, asiakkaisiimme, yleensäkin ihmisiin ympärillämme.

Toisen kysymyksen heitti eräs Pohjois-Karjalassa sijaitsevan majatalon ja ravintolan pitäjä. Karjalaista perinneruokaa tarjoillesssaan ja esitellessään tämä kysyi: ”Onko matkallasi sanoma?” ja ”Mitä haluat matkallasi sanoa?”. Tylsästi ja vaatimattomasti, vaikkakin totuudenmukaisesti vastasin: ”Omaksi ilokseni tässä reissataan”. Näinhän se toki on, mutta jätin kuitenkin paljon myös vastaamatta, sillä tottahan haluan sanoa paljonkin. Haluan kannustaa, inspiroida, vaikuttaa, kantaa vastuuta ja ottaa kantaa.

Henkilökohtaisella tasolla korostuu sanoma juurikin siitä, mistä edellisessä kappaleessa kirjoitin. Omalla toiminnallani ja valinnoillani haluan kannustaa ja rohkaista ihmisiä tekemään omissa elämissään niitä rohkeita ja konkreettisia, joskus raskaitakin valintoja oman hyvinvoinnin, onnellisuuden ja elämänlaadun eteen. Voisiko nimittäin olla, että se onnellisuus ja hyvinvointi syntyy ennemminkin siitä, mitä teemme, miten teemme, miksi teemme ja kenen kanssa kuin siitä, kuinka paljon omistamme, mitä saavutamme ja kuinka paljon lisää jatkuvasti haluamme. Kaikessa valintojen ja mahdollisuuksien äärettömyydessä ja yltäkylläisyydessä ryvetessämme olisi hyvä muistaa, mitä me oikeasti tarvitsemme ja mikä on oikeasti tärkeää.

Yhdistyksen tasolla sanoma on ehkä kaksi- tai kolmikärkinen. Ensimmäiseksi tulee tietysti yhdistyksen perustehtävääkin leimaava viesti siitä, että me jokainen voimme vaikuttaa ja toimia solidaarisuuden, eriarvoisuuden ja epäoikenmukaisuuden ehkäiseminen puolesta. Pieniä tai suuria tekoja, sillä ei oikeastaan ole väliä vaan sillä, että teemme kun ja jos meillä on siihen mahdollisuus. Selkeä enemmistö suomalaisista elää niin vaurasta ja etuoikeutettua elämää, globaalista näkökulmasta katsottuna, että se mielestäni jo velvoittaa meitä tekemään ja vaikuttamaan. Mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat tässäkin loputtomat. Ja nillittäjille heti mainittakoon, että tiedetään varsin hyvin, että Suomessakin on vähvaraisuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta. Sitä vastaan pitää totta kai myös taistella ja se on yhtälailla arvokasta ja tärkeää.

Toisena kärkenä yhdistys haluaa puhua vastuullisen, ja nyt myös hitaamman matkailun puolesta. En lähde avaamaan sitä, mitä omasta mielestäni on vastuullinen matkailu, mutta lähtökohtaisesti jokaisen lomailijan ja matkaajan pitäisi ottaa huomioon oman reissunsa vastuullisuus. Esimerkkinä toivon todella, vaikka se omaan nilkkaan nasahtaakin, että ainakin ne överihalvat viikonloppulennot ovat historiaa koronan jälkeisenä aikana. Sen ei vain pitäisi olla mahdollista, että voin lentää Lontoosen tai Muncheniin satasella tai alle, ihan vain huvikseni viettämään viikonloppua ulkomailla. Sovittuna onkin jo seuraava Lontoon vierailu maata pitkin.

Hidasta matkailua olen aikaisempina vuosina toteuttanut ilman sen suurempaa keskittymistä siihen teemaan, mutta nyt kävelyreissulla siitä on tullut konkretiaa ja teemaan on alkanut syventyä. Hitaassa matkailussa näen erityisen tärkeänä ulottuvuutena sen tuoman vastapainon kaikelle sille kiireelle, stressille ja paineelle, mitä hektinen ja moderni maailma eteemme jatkuvasti yrittää asettaa. Toisaalta kaikki edellä mainitut ovat toisinaan itseaiheutettuja, joten hidas matkailu tarjoaa myös opetuksen siitä, ettei elämän pitäisi olla yhtä suorittamista ja kiirettä, vaan ennemminkin rauhallista nautiskelua ja jatkuvaa oppimista.

Edetään kolmanteen kysmykseen, minkä esitti hiljattain eräs paikalliselehden toimittaja. Useita haastatteluja reissusta jo antanut, mutta mielestäni vasta nyt osui kohdalleni kysymys ”Mitä olet matkailulta saanut ja mitä toivot siltä saavasi?”. Toimittajalle vastasin jotain maailmankuvan laajentumisesta ja oppimisesta. Vastaus oli nopeasti ehkä paras esitettyihin kysymyksiin, mutta sitäkään en lähtenyt sen enempää perustelemaan ja tai laajentamaan. Niinhän se menee, että kun ihminen jotain harrastaa, tai tekee aktiivisesti, oli se sitten jokin elämäntapa tai harrastus, niin siitä lähtökohtaisesti saa itselleen valtavasti kaikkea hyvää ja positiivista. Se on kai kaiken miellyttävän tekemisen ydin, että siitä kokee saavansa jotain tärkeää ja olennaista itselleen, oli se sitten mielihyvää, oppimista tai vaikka fyysistä kehitystä. Itselleni matkailu ja matkaaminen ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millainen ihminen tällä hetkellä olen sekä siihen miten ymmärrän maailmaa. Matkailu ei ole itselleni vain harrastus tai aktiviteetti, vaan moniulotteinen arvojen, asenteiden, periaatteiden ja mielenkiinnon kohteiden rypäs, minkä mukaisesti yritän ja haluan elää.

Itselleni matkailun suurin anti on ollut siis se henkinen pääoma, mitä koen sillä saaneeni ja koen jatkuvasti saavani. Henkisen pääoman jälkeen tulevat tietysti reissulta saadut kaverit ja ystävät sekä kokemukset ja elämykset. Loppujen lopuksi, yksinkertaistaen, vastaus kysymykseen ”Miksi reissaan?” olisi, ”Koska tykkään siitä!”.

Vähemmän asioita mitä sinun pitäisi tehdä, enemmän asioita mitä haluaisit tehdä.

Reissuraportin osuus voisi tässä kohtaa olla, että Kainuussa ollaan. Nyt juuri tekemässä lähtöä Kuhmosta Suomussalmelle. Kainuu on Pohjois-Karjalan ja Koillismaan lisäksi niitä seutuja, mitä alunperin reissua suunnitellessa eniten odotin. Reissun puoliväli on ajallisesti jo ylittynyt ja kilometreissä ollaan noin puolivälissä. Vajaat kolme kuukautta ja noin 850 kilometriä olisi vielä kulkemista jäljellä. Epäsuhta selittynee koronatauolla. Onneksi kuitenkin vielä niin paljon, tämän kun ei ainakaan tässä kohtaa toivoisi päättyvän.

-Tero Mäkinen-

The post Matkalla olemisesta appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.

Repovedellä reissun ”uusi aloitus” sai arvoisensa tunnelman, kun taivaalta paiskasi ensin vettä, sitten rakeita, räntää ja lopulta lunta, mitä tuli niinkin paljon, etten vastaavaa määrää nähnyt kuluneena talvena, tai sanotaanko kuuden kuukauden syksynä Turussa kuin muutaman kerran. Sääolosuhteita helposti manaillaan retkeillessä ja aina toivotaan sitä parasta mahdollista säätä. Ymmärrettävää toki, mutta huomioidaan sellainenkin näkökulma, että haastavammissa olosuhteissa retkeilytaidot ja -osaaminen kehittyvät paremmin. Retkeilyn tulisi olla nautinnollista ja elämyksellistä, sääolosuhteista huolimatta. Tästä kommentista voidaan sitten vetää suora leikkaus siihen tilaan ja fiilikseen, kun syksyllä olen taivaltanut viikon sateessa ja mieli on varmasti niin kirkkaana, niin kirkkaana.

Repoveden kansallispuisto oli hyvin hoidettu ja palvelutasoltaan sopiva kaikelle retkeilykansalle. Vedet ja kalliojyrkänteet olivat läsnä kaikkialla, mikä toi kulkemiseen maisemien puolesta erityistä mielekkyyttä. Kun mukana ollut ystäväni sitten kolmen päivän patikan jälkeen otti ja lähti, olivat tunnelmat hetken aikaa sekä tyhjät että jännittyneet. Tilanteessa konkretisoitui hienosti se, että nyt se elämä on todella tätä, ainakin seuraavat viisi kuukautta, lähtökohtaisesti yksin kulkemista ympäriinsä itäistä Suomea. Oman jännityksen toivat epäilyksen tunteet omasta selviytymisestä, osaamisesta ja kunnon kestävyydestä. Tavallaan turhiahan ne olivat, mutta ehkä kuitenkin inhimillisiä.

Pätkällä Repovedeltä Kouvolaan tuli vastaan jo muutama hieno kohtaaminen, toinen vettä pyytämältäni rouvan sekä toinen Rapojärven maantiekioskia pitävän miehen kanssa. Hienoilla kohtaamisilla en tarkoita välttämättä mitään erikoista tai erityistä, vaan sattumanvaraisia hetkiä, missä ihmisen kohtaa puhtaasti ilman ennakkoluuloja tai -käsityksiä, tästä kuulee mielenkiintoisia asioita ja toisaalta saa itse ilmaista itseään ja omaa reissuaan toiselle. Kahden ihmisen elämät ovat sillä hetkellä vain sattumalta kohdanneet. Tällaisissa kohtaamisissa reissun päällä on aina jotain erityistä arvokkuutta.

Niin Kouvola, Lappeenranta kuin Imatrakin kärsivät toukokuussa vielä koronarajoitusten aiheuttamasta autiomaisuudesta ja hiljaisuudesta, eikä kaupunkien keskustoissa ollut vielä sellaista eloa ja iloa, mitä varmasti normaaliaikoina olisi ollut. Kouvostoliitossa oli silti oma kummallinen viehätyksensä, Lappeenrannan satama-alue ja linnoitus olivat koronasta huolimatta mainiota alueita kuljeskeluun ja ihmettelyyn, toisessa kädessä vety ja toisessa oma termosmuki kahvilla täytettynä. Imatra taas yllätti positiivisesti arkkitehtuurillaan ja kaupunkirakenteellaan, ja toki Imatrankoski ympäristöineen oli näyttävä kohde. Savonlinnassa alkoikin sitten jo aistimaan kesän tuloa ja ihmisten ”vapautumista” korona kahleista. Vaikka monet palvelut olivatkin vielä kiinni, oli kaupungilla jo kivasti liikettä ja ääntä. Kauppatorilta sai mahantäydeltä suolaisia ja makeita lörtsyjä ja lippakioskilta herkullista pehmistä. Kastelholman linnaa en muistaakseni ole nähnyt, mutta kolmesta muusta merkittävästä ja hyvinsäilyneestä linnasta Olavinlinna otti näyttävyydellään ja sijainnillaan kärkipaikan.

Lappeenrannasta lähtiessäni ajattelin itsekseni, että mahtaako Karjalassa tulla koska vastaan henkilö, joka vääntäisi niin leveää karjalan murretta, mitä olisi jo vaikeaa ymmärtää. Ei tarvinnut kulkea kuin Joutsenosta kymmenisen kilometriä itärajan suuntaan, niin minut ohitti iäkäs mieshenkilö ehkä itsensä ikäisellä pyörällään ja pysähtyi luonnollisesti turisemaan. En tiedä, puhuiko hän niin vahvalla murteella, vai kenties jo karjalankieltä, mutta joka tapauksessa miestä en ymmärtänyt. Ymmärsin sanoja lauseiden keskeltä, mutta kokonaiset lauseet menivät ohitse. Tilanne oli huvittava ja laittoi hymyilemään vielä pitkään. Itärajan tuntumassa Rajavartiolaitoksen partioauto pysäytti kulkurin ja tekivät henkilöllisyystarkistuksen. Kertoivat tarkastuksen jälkeen heillä olevan harjoitus ja minun näyttäneen mahdolliselta kohteelta. Maailma osoittautui pieneksi tässäkin, kun viranomaisten kanssa hetken aikaa jutellessa kävi ilmi, että Suomussalmella asuva kaverini, rajamies hänkin, oli partioparista toisen kurssikaveri ja tunsivat toisensa hyvin.

Imatralla matkaan tuli ystävä, joka oli jo saatilla muutaman päivän, kun kävelin Turusta kesämökille Kokemäelle. Koimme heti hienon yllätyksen, kun viitisen kilometriä kävelleenämme meidät pysäytti mieshenkilö, joka oli ohi ajaessaan kiinnittänyt huomion kahteen kulkijaan isoine rinkkoineen. Samaan aikaan viereen kurvasi auto ja ulos astui toinen mieshenkilö suklaapatukat ja kokikset kädessään. Mies oli nähnyt minut ajaessaan ohitseni jo Joutsenossa ja nyt kun ohitti meidät Imatralla, oli kaveri kääntänyt autonsa ja hakenut kaupasta kulkijoille evästä ja näin toteuttanut Suomessa ehkä vieraampaa trail angel-periaatetta, missä vastaantulevia kulkijoita autetaan milloin milläkin tavalla. Tarkennetaan vielä, että huikeaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä täältä toki löytyy, mutta terminä ja laajempana ilmiönä periaate varmastikin vieras.

Keskustelu meidät alkujaan pysäyttäneen miehen kanssa päättyi siihen, kun hän tarjosi kulkijoille mahdollisuutta päästä viikonloppuna lentämään pienkoneella Saimaan yllä. Mikä mahtava tarjous, mihin ei vain voinut olla suostumatta! Vesille en valitettavasti Saimaalle ehtinyt, mutta toisaalta sain kokea Saimaan kauneuden ja komeuden hetken aikaa ilmasta käsin.

Samalle etapille osui ihmeellisesti useampikin hieno kohtaaminen ja uusi tuttavuus. Rautjärven aseman seudun kyläkaupalla nautiskellessamme auringosta, herkuista ja kylmästä oluesta keskusteluja käytiin useammankin kylännaisen ja -miehen kanssa. Paikalliselta nuohousalan yrittäjältä saimme hyvät vinkit suunniteltuun majapaikkaamme liittyen ja kävikin lopulta niin, että kylän rannassa kulkijoita odotti lämmin sauna ja aamulla herkullinen aamupala teltoille toimitettuna. Huulet pyöreinä ja naamat virneessä ihmettelimme elämän ihmeellisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Paikkana oli Miettilän kylä, missä myös Simo Häyhä-museo sijaitsee. Museon lisäksi paikalla on mielenkiintoinen historia sotiemme näyttämönä sekä vanhana venäläisten rakennuttamana varuskunta-alueena.

Rautjärven Simpeleeltä matka jatkui ja kääntyi kohti Savonlinnaa. Pieni koukku ja kääntyminen Savon suuntaan oli suunniteltu, jotta voisin kulkea Punkaharjun läpi ja viettää kesäisen viikonlopun Savonlinnassa, missä kummassakaan en ollut aikaisemmin kunnolla vieraillut. Tälle pätkälle osui sattumalta erityisen hienoja ja monipuolisia leiri- ja majapaikkoja. Sain yöpyä erään kyläyhdistyksen saunatuvassa Simpelejärven rannalla, Punkaharjulla pääsin taas saunaan ja katon alle, kun petipaikka löytyi Kapua-kaverini äidin luota. Telttayötkin osuivat hienoille ja erikoisille paikoille, missä toinen meni suuren hiekkamontun harjanteella ja toinen hiljaisen erämaalammen rannalla lintuja ja muita vesieläimiä seuraten.

Punkaharju oli maineensa veroinen kansallismaisema ja -ympäristö, missä kapeat harjut kiemurrellen halkoivat Saimaan vesiä ja tarjosivat suomalaista postikorttimaisemaa. Jotain suomalaisuuden syvää mystiikkaa Punkaharjulla oli aistittavissa, kun ajoittain pääsi yksin hiljaisuudessa harjuilla kulkemaan. Savonlinna taas oli hurmaava kesäkaupunki, joka oli juuri kyseisenä viikonloppuna heräämässä loistoonsa koronaunien jälkeen. Puolitehoillakin kaupungista oli helppo todeta sen olevan todellinen kesä- ja lomakaupunki. Keskustan alueella liikkunutta ja usein havaittua Sulo-norppaa en onnistunut itse näkemään, mutta niinhän se on, että luonto antaa ja luonto ottaa, eikä eläinten näkemistä voi juurikaan koskaan varmaksi taata. Vinkkinä lukijoille, että jos joskus törmääkin takuuseen siitä, että jollakin reissulla tulee näkemään jonkun villieläimen, kannattaa hetkeksi pysähtyä ja arvioida palveluntarjoajan vastuullisuus ja väittämän todenmukaisuus.

Kerimäen sivuutin jo kulkiessani kohti Savonlinnaa, niinpä otin Savonlinnasta bussin Kerimäelle ja jatkoin matkaani sieltä ensin kohti Kiteetä, mutta lopulta päätyen Kesälahdelle, kun halusin kulkea pienempää tietä Puruveden rantaa myötäillen isomman 71-tien sijaan. Sama matka, eri kohde. Kerimäen puukirkko, maailman suurin sellainen, oli vaikuttava rakennus ja juuri sopivasti auennut, mihin pääsin myös sisään tutkimaan. Niin ison kirkon rakentamisessa aikanaan ei ollut mitään erityistä valtiollista tai julkista tavoitetta tai lähtökohtaa, vaan ennemminkin seurakunnan kirkkoherran mahtipontinen visio. Tai näin minulle ainakin kerrottiin.

Jos edellisellä pätkällä oli monipuoliset ja kauniit majoitus- ja leiripaikat, niin tällä viikolla pystytin telttani erikoisiin paikkoihin, kun tavanomaista lyhyemmän kävelyviikon kolmena yönä päädyin nukkumaan kirkon pihalla, hiekkamontun sisällä metsän keskellä sekä autitoituneen ja viidakoituneen koulun kentällä. Joku listaus pitäisi koko reissun teltta- ja majoituspaikoistakin tehdä, mutta toisaalta se olisi taas yksi kirjoitus- ja muistiinpanotehtävä itselleni lisää, kun nykyisistäkin selviytyy vain vaivoin.

Erikoisista leiripaikoista huolimatta kuljettu tieosuus Puruvettä mukaillen kohti Kesälahtea oli sittenkin hieman tylsä ja vasta pätkän lopussa tie kulki niin lähellä vettä, että pystyi oikeasti näkemään ja ihastelemään Puruveden kauneutta ja kirkkautta. Sanoisin, että reissun ensimmäiset päivät, kun tunsin kulkemisen edes etäisesti tylsäksi. Katsotaan, miten koen tulevat Pohjois-Karjalan ja Kainuun loppumattomat metsätaipaleet.

Viime viikonloppuna poistuin reitiltäni lomailemaan Turkuun, missä alunperin piti olla Kesärauha-festivaali ja olin aikatauluni ja reissuni sunnitellut niin, että sinne menen. Kesärauhaa ei luonnollisesti ollut, eikä tule olemaan muitakaan festareita, minne piti reissulta poiketa, mutta Turkuun päätiin kuitenkin matkustaa. Lomaa reissusta tai loma reissun sisällä, ei huono tilanne. Voi olla, että tapahtumien peruutuksista johtuen se jäi kuitenkin viimeiseksi etelän ja lännen koukuksi, minkä tulen tekemään.

Aurinkoisesta ja mainioista kesäilmoista huolimatta synkät pilvet kumpusivat matkalleni, kun ammattilaisen valistuneen arvion mukaan oikean jalkani ojentajajänne oli tulehtunut. Kipu tuli yllättäen ja nopeasti viikon toisena kävelypäivänä, laantui hetkeksi seuraavaan aamuun mennessä, mutta palasi hiljalleen iltapäivän aikana ja keskiviikkona leiriytyessä Elovaaran ulkoilualueella kipu oli jo sellainen, etten olisi pitkään pystynyt enää edes jatkamaan. Siinä vaiheessa uskoi, tai ainakin halusi uskoa ja ajatella, että torstaina pystyisi kulkemaan helpotetusti ilman rinkkaa Joensuuhun, mutta aamulla joutui nopeasti nöyrtymään ja toteamaan, ettei se tulisi onnistumaan. Kuinka vaikeaa onkaan sellainen ratkaisu, missä jotain omaa tekemistä määrittävää fyysistä suoritetta joutuu rajaamaan ja tässä tapauksessa peruuttamaan, vaikka on täysin selvää ettei suoritetta pystyisi ja kannattaisi toteuttaa. Koville otti.

Reissun toteutuminen, jatkuminen ja onnistuminen koostuu oman näkemykseni mukaan neljästä eri osa-alueesta, mistä yhdestä olin jo ennen reissua erityisen huolissani ja ennustin, että jos jokin, niin se tulee olemaan reissuni suurin yksittäinen riskitekijä. Mentaalinen kestävyys, peruskunnon kestävyys, varusteiden kestävyys ja ns.paikkojen kestävyys, joista kolmen ensimmäisen kestämisestä olin ennen reissua ja olen edelleen luottavainen. Mutta ne paikat, eli nimenomaan nivelet, jänteet, nilkat, polvet, lonkat yms. ovat oikeastaan koko aikuiselämäni jatkuneen kehonhuollon laiminlyönnin seurauksena erityisen riskialttiita jatkuvalle fyysiselle rasitukselle. Onneksi, jalka on saatu jokseenkin kävelykuntoon ja reissu jatkunee Joensuusta kohti Uimaharjua ja Pielistä. Mahdollista toki on, että jalka kipeytyy uudelleen, eikä reissua voine jatkaa ilman pidempää taukoa, tai ainakin kipeytyneen jalan lepuuttamista. Tarkoittanee sitä, että suunnitelmat B ja C ovat jo viritteillä. Tyylikäs ratkaisu olisi esimerkiksi (James)potkukelkka. Jos pyörällä jatkaa, niin matkanteko nopeutuu niin, että pitänee tulla länsirannikkoa pitkin syksyllä alas. No, toistaiseksi mennään kävellen ja reissu jatkuu suunnitellusti.

Reitin Joensuusta Uimaharjulle on rakentanut paikallinen ystäväni Juha Lemmetyinen, joka tulee saatille nyt juhannusviikolla. Etappi on varsinaista elämysmatkailua, kun kuljemme kaunista Pielisjokea seuraten ja matkalle on järjestetty monenlaista ohjelmaa ja palvelua, mitä ei varmasti muuten tulisi vastaan. Joensuu itsessään on jo kuluneen viikonlopun aikana hurmannut kulkurin ja kaupunki on siirtynyt muuttokaupunkilistan kärkisijoille.

Matkaan, hopea!

-Tero Mäkinen-

The post Matka(tähti)raportti appeared first on Alpha Aid & Travel Ry.