Patagonia, Argentiinan ja Chilen jakama Etelä-Amerikan eteläkärki. Tuulen pieksemä, kaukainen, harvaan asuttu ja mystinen Patagonia on varsinkin kuluneen vuosikymmenen aikana puhutellut matkailijoita ja ulkoilmaharrastajia ympäri maailmaa. Sen terävät ja jylhät vuoristot, lukuisat ja valtavat jäätiköt, kirkkaansiniset joet ja järvet, vetiset ja muinaiset sademetsät, kuvaukselliset vuonot sekä silmänkantamattomiin jatkuvat erämaanomaiset tasankoalueet ovat ansaitusti saaneet suuren suosion ja arvostuksen sekä nostaneet Patagonian tosissaan maailmankartalle. Kuulun itse juurikin siihen ryhmään, joka viimeisen kymmenen vuoden aikana on ymmärtänyt Patagonian ainutlaatuisuuden ja potentiaalin. Siitä on tullut unelma ja nyt olen etuoikeutettu olemaan osa sitä unelmaa. Upeiden, monipuolisten ja kuvauksellisten luontokohteiden lisäksi Patagoniassa viehättää nimenomaan sen kaukaisuus ja mystisyys sekä sen karut olosuhteet.

Tunnelmaa ja viehätystä

Vajaat kaksi viikkoa sitten lensin Buenos Airesiin, uudelle mantereelle ja uuteen kulttuuriin. Halusin totutella latinalaisen amerikan elämänmenoon rauhassa, ilman paineita siitä, mitä pitäisi tehdä ja milloin pitäisi tehdä. Enimmäkseen vain olin, kuljeskelin Buenos Airesin viehättävillä kaduilla, tutustuin paikalliseen keittiöön ja yritin epätoivoisesti opetella espanjan alkeita. Pelkkä oleminen, vieraan, uuden ja kiinnostavan kulttuurin havainnointi ja seuraaminen ilman sen suurempia aktiviteetteja ja ”pakollisia” juttuja on kokemuksen myötä opittu taito, mitä en todellakaan ole aina osannut. Silti, vaikka nautin Buenos Airesista ja olin varma, että haluan oleilla kaupungissa juuri niin kauan kuin hyvältä tuntuu, niin pikkupoikamainen malttamattomuus Patagonian seikkailuista oli läsnä. Patagonia oli tavallaan jo niin lähellä, mutta toisaalta vielä niin kovin kaukana. Olkoon Argentiinan valtavasta koosta esimerkkinä se, että tarvittiin vuorokauden bussimatka, ennen kuin pääsin edes Patagonian pohjoisrajalle, Nahuel Huapin Kansallispuistoon ja Barilocheen, kaupunkiin joka tunnetaan täällä muun muassa suklaasta, pienpanimo-oluista sekä kyseisestä kansallispuistosta ja hienoista outdoor-mahdollisuuksista.

Ensinäkymä bussista

Toinen vuorokauden kestävä bussimatka on meneillään juurikin nyt. Kohteena syvällä Patagoniassa ja Andien vuoristossa sijaitseva El Chaltenin pikkukaupunki, joka palvelee ulkoilmaihmisiä ympäri maailmaa. Kutsutaan paikkakuntaa myös Argentiinan vaelluspääkaupungiksi. Nyt matkassa on tosin pieni muuttuja, vuorokausi tainnee venyä puoleksitoista. Kävi nimittäin niin, että vahvasti humaltuneet kaksi mieshenkilöä olivat roistonneet matkassa olleen japanilaisen mieshenkilön rahat ja muuta arvotavaraa. Rahanipun nämä olivat piilottaneet linja-auton vessan roskikseen ja muuta arvotavaraa kaiketi omiin matkatavaroihinsa. Ihan tarkalleen en tapahtumien kulkua tiedä, kun tapahtumat sijoittuivat linja-auton yläkertaan, mutta nyt olemme joka tapauksessa seisoneet kolmisen tuntia pienen ja kaukaisen maalaispaikkakunnan poliisiasemalla. Kaksi kertaa on komennettu ulos ja sisään, mutta vielä ei ole tullut tutkimuksista ja paperihommista valmista.

Mt. Tronador

Nahuel Huapin kansallispuisto ja Bariloche toimivat mainiona pysähdyspaikkana Buenos Airesin ja syvän Patagonian välillä. Kansallispuisto tarjosi ultimaattisen vuoristokokemuksen, kun lähdin kolmen päivän patikkaan Tronador-vuorelle. Jokaisena päivänä ympäristö oli täysin erilainen, kuin myös sääolosuhteet. Kolmen päivän aikana sain aurinkoa, pilviä, tuulta, vettä, räntää, lunta ja rakeita. Patagoniassa vuodenajat mahtuvat helposti yhteen vuorokauteen. Retken ensimmäinen päivä oli jatkuvaa nousua Tronadorin huippua ympäröivien jäätiköiden juurelle, missä sijaitsi perinteinen vuoristomaja majoitus- ja ruokailutiloineen sekä leirintäalueineen. Nousu oli kohtuullisen raskas, mutta se palkittiin iltapäivän auringonpaisteella ja 360 asteen vuoristomaisemilla.

Jäätiköllä

Retken toisena päivänä ylitettiin kahden vuoristomajan välissä virtaava jäätikkö ja liikuttiin vaativassa vuoristoympäristössä kallioilla kiipeillen ja kettingeissä killuen. Varsinaista vuoristokiipeilyä varusteineen ei kuitenkaan tarvittu, mutta jäätikön ylityksestä vastuussa oli vuoristo-opas ja siinä kohtaa tarvittavina varusteina tietenkin kypärät, köydet, valjaat, sauvat ja jääraudat.

Alueella oli paljon retkeilijöitä ja vaikka vuoristomajoissa olisikin ollut lämmin makuupaikka tarjolla, niin kokonaisvaltaisempaa luontokokemusta hakiessani halusin telttailla. Raikkaassa ilmassa uni maistuu paremmalta ja omassa teltassa saa myös kaipaamaansa tilaa ja rauhaa. Kolmanteen retkipäivään lähdettiin kosteissa tunnelmissa, kun yön aikana satoi vuorotellen vettä, räntää, lunta ja rakeita. Vesi satoi eri muodoissaan lakkaamatta koko yön ja jatkoi kiusantekoaan vielä pitkään aamullakin. Aina arvokasta retkeilykokemusta, kun joutuu pakkaamaan teltat ja muut varusteet sateen alla ja lähtemään liikkelle niin ikään veden armoilla.

Pakollinen selfie

Kolmas päivä osoittatui varsinaiseksi seikkailuksi, kun laskeutuessamme alas vuorten väliin jäävään laaksoon ylitimme lukuisia jokia, puroja, suoaleita kulkiessamme sademetsänomaisessa puskassa. Reittimerkinnät olivat ajoittain unohtuneet tai sitten kadonneet kaatuneiden puiden alle. Kaatuneet puut ja tiheä metsä toivat vahvasti mieleen kokemuksen Laosista, missä olimme viidakkovaelluksella jäädä rankkasateen kaataman massiivipuun alle.

Seinä

Barilochen matkailukaupunki oli itselle ehkä liikaa, mutta ympäröivä luonto ja kansallispuisto pitivät paikallaan puolisentoista viikkoa. Vaelluksen lisäksi alueella oli lukuisia päiväretkimahdollisuuksia sekä yllättävän hyvä kulinaristinen tarjonta. Pidin edelleen pääni, etten kiirehdi mihinkään, vaan nautin olemisen sietämättömästä keveydestä.

Ensitunnelmat Argentiinasta ja Etelä-Amerikasta ovat vähintään korkealla, elleivät huipussaan. Todella mielenkiintoinen sekoitus eurooppalaista kolonialismia, latinalaisen amerikan intohimoa ja tunnetta, vahvaa kansallisidentiteettiä sekä sosiaalista normistoa. Argentiinalaiset vaikuttavat toisaalta todella tietoisilta ja ylpeiltä omasta maastaan ja kulttuuristaan, mutta toisaalta haikailevat Eurooppaan ja ihailevat Euroopan, tai ”länsimaiden” elinoloja. Kulunut vuosi on kaiketi ollut argentiinalaisille erittäin raskas, kun talous on ollut yhtä kärrynpyörää ja inflaatio korkealla. Vaikka tullessani tiesin jotain Argentiinan historiasta ja populaatiosta, en arvannut maan täyttyneen aikanaan niin laajoilta alueilta tulleista siirtolaisista, mitkä tänä päivänä värittävät ja määrittävät vahvasti maan kulttuuria ja elämää yleensä.

El Chalten

Kun bussi lopulta saapui El Chaltenin kaukaiseen, mutta tunnettuun pikkukaupunkiin 28 tunnin matkan jälkeen ja auringon noustessa siniselle taivaalle paljastaen Fitz Royn ja Cerro Torren torahampaan terävät lumiset huiput, oli hetkessä jotain syvää tainomaisuutta ja herkkyyttä. Kaikki näkemäni viittasi siihen, että nyt ollaan jossain kaukana, monille tavoittamattomassa paikassa, missä on omaa erityistä persoonallisuutta ja taikaa. El Chalten ja sitä ympäröivä vuoristo eivät ole koskemattomia tai palveluiden puolesta haastavia paikkoja, päinvastoin, matkailijaa löytyy maailman laidoilta ja monenmoista isompaa ja pienempää itsekyhättyä palvelua matkailijan tarpeisiin. Mutta jotain erityistä viehätystä ja sielukkuutta paikassa silti on, luonnon mykistävän kauneuden ja massiivisuuden lisäksi. Olin ja olen siellä, missä minun pitääkin olla. Kuten Huippuvuorilla. Sydänmaillani.

-Tero Mäkinen-