Etelä-Afrikassa etäisyydet ovat pitkiä ja matkaaminen vie aikaa. Pitkillä matkoilla on aikaa miettiä ja arvioida kulunutta reissua sekä Alpha Aid & Travelin alkumetrejä. Juuri nyt istumme kellon ympäri junassa East Londonista Bloemfonteiniin. Juna lähti kevyet puolitoista tuntia myöhässä ja siirsi todennäköistä saapumistamme J.R.R Tolkienin syntymäkaupunkiin puoleenyöhön. Etelä-Afrikka on juuri niitä paikkoja, missä matkaajan on turvallista oleilla rautatieaseman tienoilla keskellä yötä.
Yhdistyksen tietokoneessa viime päivinä näkynyt Syntax Error tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin, kirjoittamisen aloittaminen on tuntunut poikkeuksellisen ankealta, eikä luontevaa ja sopivan tuntuista aihetta ole pompsahtanut vastaan kuten edellisinä viikkoina. Tähän asti aiheet ovat tulleet eteeni luontevasti reissun edetessä, mutta tällä kertaa homma meni ensimmäistä kertaa pusertamiseksi. Toiseksi, vaikka reissu itsessään on jälleen edennyt hienosti kohdaten mitä erilaisempia maisemia ja ympäristöjä, eläimiä, ihmisiä sekä uusia kokemuksia ja monipuolisia tunteita, niin yhdistyksen avustuskohteen tai avustuskohteiden etsintä ja löytäminen eivät ole toteutuneet odotusten ja toiveiden mukaisesti. On tullut nopeasti todettua, että reissaamisen ja tällaisen hyvän tekemisen yhteensovittaminen vaatii huolellista suunnittelua ja valmistelua, mikä tarkoittaisi mm.ennakkoon mietittyjä ja sovittuja vaihtoehtoja sekä tutustumiskohteita.
Tällä kertaa aikaa ja mahdollisuutta tähän ei kuitenkaan ollut, kun yhdistys sai alkunsa vasta muutama kuukausi ennen matkalle lähtöä. Uskon ja toivon kuitenkin, että sopiva avustuskohde tulee vielä vastaan, onhan tämänkertainen matka vielä reilusti alle puolen välin. Toki, onhan niitä avustuskohteita vastaan jo tullutkin, mutta täyttä varmuutta ja sopivuutta omiin reissuaikatauluihin en ole vielä löytänyt. Tästä tuleekin taas aiheelliseksi otsikon ”järjestelmävirhe”. Vaikka mahdollisuuksia muutamia onkin ollut, en ole itse ollut täysin varma, millaiseen kohteeseen olisin valmis yhdistyksen varoja lahjoittamaan. Tämä epätietoisuus on aiheuttanut sekaannusta ja epävarmuutta. Vaikka lupasinkin itselleni yhdistystä perustettaessa ja sitä visioidessa, ettei se saisi aiheuttaa turhaa painetta, niin matkan edetessä ja edellä mainutun epävarmuuden kasvaessa painekin on kasvanut, myönnetään. Reissatessa toteutettava konkreettinen hyvän tekeminen on kuitenkin yksi Alpha Aid & Travelin lähtökohdista ja tärkeimmistä tehtävistä.
Blogipäivityksen aiheeksi nousi siis oma sisäinen pohdintani siitä, miksei hyvän tekeminen ole toistaiseksi toteutunut toivotulla ja odotetulla tavalla sekä siitä, mistä ja miten oikean ja varman tuntuinen kohde sitten löytyisi. Samalla hieman kritisoin omaa valmistautumattomuuttani sekä epävarmuuttani yhdistystoiminnassa. Keltanokka, samoisin. Siinäpä se. Väkisin väännettyinä aiheina ja otsikkoina kävivät jo ”Minkälainen matkaaja sinä olet – karikatyyrisiä reissupersoonia matkojen varsilta” sekä ”reissaamisen edellytykset”, kunnes näiden kanssa tahiessa totesin siirtäväni oman sisäisen yhdistystoiminnan reflektoinnin paperille ja sitä kautta blogiin luettavaksi. Jälleen kerran, luonteva ja ajankohtainen aihe tuli lopulta eteeni.
paimenpoika
Mosambik on ja oli reissumme selvästi köyhin maa, minkä puolesta olisi ollut hienoa löytää avustuskohde sieltä. Mahdollisuus tähän olisi ehkä ollutkin, kun erään suomalaisen kehitysyhteistyötä tekevän säätiön kanssa olimme yhteyksissä. Kävi kuitenkin niin, että muutaman viikon ajan Mosambikissa ollessani seurasin vain omaa henkilökohtaista sähköpostiani siinä uskossa ja toivossa, että keskustelua säätiön kanssa käytiin sen kautta. Unohdin hajamielisyydessäni täysin, että juuri ennen reissun alkua yhdistykselle perustettiin oma sähköpostiosoite, jonka kautta kyseiselle säätiöllekin olin alunperin viestiä lähettänyt saapuessani Mosambikiin. Kun tämän huomasin, olimme jo poistumassa muutaman päivän sisällä Mosambikista, eikä mahdollisuutta säätiön ehdottamille avustuskohdevierailuille enää ollut. Oma mokani, mikä surkuhupaisasti osoittaa oman kokemattomuuteni näissä hommissa.
Toinen mahdollisuus tuli vastaan Swazimaassa, kun tietämättämme ja suunnittelemattamme päädyimme Bulembun syrjäiseen ja vanhaan kaivoskaupunkiin, mikä nykyään on yksityisomistuksessa(kyllä, kaupunki yksityisomistuksessa) ja toimii HIV-orpojen lastenkotina. Lastenkodin ympärille toimintaa tukemaan ja ylläpitämään on rakennettu erilaista yritystoimintaa, jonka tarkoituksena ja tavoitteena on työllistää lastenkodin kasvatteja ja tehdä kaupungista omavarainen. Turismi on yksi näistä yritystoiminnoista. Päätimme pysähtyä tähän vähintäänkin mielenkiintoiseen joskin oudohkoon, mutta ympäristöltään upeaan pikkukaupunkiin. Kun itselleni selvisi kapungin luonne ja toiminta, olin varma, että haluan tukea sitä ja siellä asuvien HIV-orpojen elinoloja omalla pienellä panostuksellani. Intoni ja varmuuteni kuitenkin tukahtuivat, kun päädyin huoneessamme lukemaan Bulembun esittelyvihkosta. Tuli ilmi, että paikka oli syvästi kristillinen, missä lapset kasvatettiin ”yhteen ainoaan totuuteen” ja toteuttamaan ”yhden ainoan oikean Jumalan tahtoa”. Itse kristillisyydellä ei ollut perääntymiseeni vaikutusta, vaan sillä tavalla miten kristinuskoa näytettiin puskevan lapsille. Vihkosta lukiessa tuli myös tunne, että meillekin. Omiin ja yhdistyksen arvoihin kuuluu uskonnon ja -valinnanvapaus. Yksilöllä on vapaus valita oma Jumalansa, tai olla valitsematta. Kaikki Jumalat ovat samalla viivalla, ei ole yhtä ainoaa totuutta. Kristillisillä arvoilla lasten kasvattaminen olisi vielä ollut täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, mutta ”yhden ainoan Jumalan” ja ”yhden ainoan ehdottoman totuuden” julistaminen meni överisti överiksi.
Wild Coast
Kolmas mahdollisuus tuli vastaan muutama päivä sitten täällä Etelä-Afrikassa, kun majoituimme yhdessä Wild Coastilla sijaitsevasta ja ekoturismista tunnetuksi tulleessa majapaikassa. Majapaikka sijaitsi yhdellä Etelä-Afrikan köyhimmistä alueista, missä maan talouskasvusta ja kehityksestä ei ollut juurikaan merkkejä. Majapaikan yhteyteen ja sen ympärille on aikoinaan perustettu NGO(voittoa tavoittelematon järjestö) Transcape, minkä tarkoituksena oli tukea ja kehittää paikallisväestön elinoloja sekä kannustaa paikallisia hankkimaan elantonsa matkailijavirtojen omaisuudesta. Järjestöllä oli erilaisia projekteja terveyskasvatuksesta ja esikoulusta urheiluun ja nuorisotiloihin. Vaikka tämä(kin) mahdollinen avustuskohde tuli vastaan nopeasti ja odottamatta, eikä siihen näin ollen ollut mahdollisuutta varautua tai tutustua ennakkoon, niin homma tyrehtyi tällä kertaa ajanpuutteeseen. Vaikka kaikki tarvittava aika periaatteessa olikin, niin reissatessa pitää myös edetä, enkä ollut valmis joustamaan Lesothossa kulutettavasta ajasta. Oikeastaan juuri tämä tapahtuma laukaisi itsessäni tarpeen pohtia ja arvioida tilannetta kokonaisuudessaan. Löytyykö kohde tällä reissulla? Miten tulevaisuudessa pitäisi valmistautua? Mihin oikeastaan haluan lahjoittaa? Ja minkä verran olen valmis joustamaan omasta reissaamisestani ja suunnitelmistani sopivan kohteen löytyessä?
Reissua on kuitenkin vielä miellyttävän runsaasti jäljellä ja mahdollisuuksia hyvän tekemiselle tullee jatkossakin. Ehkä yhdistyksen, eli itseni on kuitenkin tarkemmin mietittävä mihin ja millaiseen kohteeseen on valmis tarttumaan. On hyväksyttävä myös se mahdollisuus, ettei tällä reissulla hyvän tekeminen saavuta vielä sellaista muotoa, mitä yhdistystä perustettaessa oli tarkoitus.
Nyt, junassa istuessa, maisemien – vuoristosta äärettömältä vaikuttavaan erämaahan – lipuessa tasaisesti ohitsemme, on mieli kuitenkin kirkkaampi mitä se vielä eilen oli ”synkistellessä” yhdistysasioita. Junalla matkustamisessa on aina oma tunnelmansa, siinä on sellaista alkukantaista reissaamisen tuntua. Varsinkin kun kyseessä ei ole meidän tuntemamme kliininen ja nopea pendolino, vaan kansanomaisempi hidas ja natiseva dieseljyrä, jonka eteneminen ottaa aikansa.
Juuri nyt, kilkuttavan ja kalkuttavan junan avonaisesta ikkunasta pilkkopimeän taivaanrannan ajoittain valaiseva ukkosmyrsky näyttää satumaiselta ja tuntuu mielettömältä suunnata Lesothoon! Mitä kukin tietää Lesothosta? Rohkeemmat vois väittää, että aika vähän.
-Tero Mäkinen-