Oli reissuni kolmas viikko koronatauon jälkeen ja kuljin Etelä-Karjalassa Lappeenrannasta kohti Imatraa, kun pysähdyin Myllymäen Hiihtokeskuksella etätapaamiseen reissuni varrelle Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa osuvien matkailutoimijoiden kanssa. Noin viikkoa aikaisemmin sain yhteydenoton Itä-Suomen maa- ja kotitalousnaisten aktiivijäseneltä, joka sitten ehdotti kyseistä tapaamista ja sitä kautta mahdollisesti avautuvia yhteistyömahdollisuuksia reissullani. Yhteydenotto oli positiivinen yllätys ja miellyttävä seuraus niistä jutuista, mitä muutamat mediat olivat reissustani tehneet.

Yhteistyömahdollisuuksista ja mahdollisesta reissun sponssauksesta olin ennakkoon ollut yhteyksissä muutamiin retkeily-, ulkoilu- ja matkailuvälineyrityksiin, mutta kun niistä en saanut edes vastausta tiedusteluihin, ei reissullani lähtökohtaisesti ollut mitään yhteistyö- tai sponsorointikuvioita ennakkoon sovittuna. Ennen reissua olin ensisijaisesti hakenut siis varustesponsorointia, en niinkään rahallista tukea, sillä siihen suhtauduin ja suhtautuisin edelleen suurella varauksella. Kokemattomana skenestä ja ehkä vähän naiivisti uskoin, että olisin jonkinlaisen diilin reissulle saanut, mutta realiteetit vyöryivät tietoisuuteeni nopeasti. Ainoan varsinaisen vastauksen yhteydenottoihini sain Varustelekalta, mistä minulle asiallisesti ja reilusti kerrottiin ja perusteltiin, miksi he eivät lähtisi reissua sponssaamaan.

Aluksi toki harmittelin ja manailin tilannetta, mutta nopeasti reissuun lähtemisen jälkeen päädyin lopputulemaan, että mahdolliset sponssidiilit olisivat tuoneet reissulleni vain turhaa painetta ja vastuuta. Ja todennäköisesti lisää kirjoittamista ja somea, joista kumpaakaan en varsinaisesti pidä erityisen miellyttävinä toimintoina. Sittemmin, paljon teemaa miettineenä, olen päätynyt omalla kohdallani siihen, etten tulevaisuudessa ainakaan aktiivisesti hae mitään sponsorointeja, vaan totuttuun tapaan kustannan omat viuluni ja keskityn vain siihen olennaiseen tekemiseen, reissaamiseen ja yhdistystoimintaan. Diilit ja yhteistyömahdollisuudet saavat sitten tulla tekemisen kautta, jos ovat tullakseen.

Etätapaamisella sain kuitenkin erityisesti Visit Karelialta, mutta myös muutamalta muulta toimijalta reilun ehdotuksen, missä he tarjoutuivat auttamaan Pohjois-Karjalan ja Kainuun alueella esimerkiksi huoltokassieni kuljetuksissa ja paikallisten reitilleni osuvien palveluiden löytämisessä sekä reissun tiedottamisessa eteenpäin matkailupalveluyrittäjille sekä paikallismedioille. Tuntui tietysti hyvälle, että reissuni oltiin huomioitu ja se nähtiin potentiaalisena yhteistyömahdollisuutena.

Etätapaamisen kautta avautui myös Alpha Aid & Travel Ry:lle hieno mahdollisuus spontaaniin hyväntekeväisyysprokkikseen yhdessä Boutique Aparthotel Lietsun kanssa, mikä lopulta siis totetui onnistuneesti Joensuussa. Tässä kohtaa reissua on jo helppo todeta, että tapaaminen ja yhteistyö toimijoiden kanssa oli sujuvaa ja omalta osaltaan vaikutti positiivisesti reissuni kulkuun. Sain paljon infoa erilaisista kohteista ja palveluista, paikallislehdet kiinnostuivat matkastani sekä toisinaan yrittäjät tarjosivat kulkurille pieniä kädenojennuksia majoitusten, ruokailujen ym. matkailupalveluiden kohdalla.

Maakunnista juuri Pohjois-Karjala ja Kainuu olivat sellaisia, joita ennakkoon erityisesti odotin ja joihin olin varannut paljon myös aikaa, sillä en ollut kummassakaan aikaisemmin juuri matkaillut ja yhteydet maakuntiin muutamalla paikkakunnalla asuvia kavereita lukuun ottamatta hyvin vähäiset. Molemmilla maakunnilla on toisaalta maineet haja-asutus- sekä muuttotappioalueina ja toisinaan törmää käsitykseen, että ne olisivat jotenkin kaukaisia, etäisiä ja pysähtyneitä. Haja-asutus- ja muuttotappioalueita ehkä, kuten suuri osa Suomea, ja niitä niin kutsuttuja aikamatkailukohteitakin vuosikymmenien taakse toki löytyy, mutta muuten ennakkokäsitykset ja -asenteet kaukaisuudesta ja pysähtyneisyydestä eivät tietenkään pidä paikkaansa, enkä henkilökohtaisesti myöskään pidä jonkun alueen tai paikan leimaamisesta tietynlaiseksi. Elämää, arkea, palveluita, osaamista, kulttuuria ja perinnettä löytyy sitä etsivälle ja kaikenkattavien verkkoyhteyksien ja tulevaisuuden innovaatioiden myötä tällaiset alueet saavat toivottavasti potkua entisestään ja alkavat laajemmin houkuttelemaan kaupunkeihin ahtautunutta kansanosaa. Etäisyydetkin ovat aina suuhteessa siihen, mistä katsotaan ja lähdetään. Itse koin maakunnat ennemminkin eksoottisina ja erityisinä, joilla on paljon tarjottavaa matkailijalle, niin luonnon, kulttuurin, ihmisten kuin ruoankin puolesta. Halusin päästä itse tutkimaan, millaisena elämä idässä näyttäytyy ja löytyisikö sieltä eroavaisuuksia omiin koti- ja aikaisempiin asuinseutuihin Etelä- ja Länsi-Suomeen verrattuna. Löytyihän sieltä.

Havaittavissa jo Etelä-Karjalassakin, mutta erityisesti Pohjois-Karjalassa räikeimpänä(sanan positiivisessa merkityksessä) ja hurmaavimpana piirteenä esiintyi tietysti sosiaalisen kanssakäymisen helppous, luontevuus ja aktiivisuus. Vielä tarkennettuna sosiaalisen kanssakäymisen aloittaminen ja keskustelun ilmapiiri. Keskustelu aloitetaan huomattavasti herkemmin ja usein siinä on voimakkaasti läsnä tietynlainen lupsakkuus ja rentous. Itseäni säväytti myös se usein kaukomailla esiin tuleva mentaliteetti, että asiat hoituu ja hoidetaan kyllä, tavalla tai toisella. Hokema ”Karjalassa asiat hoituu” toistui usein ja sen totesi monesti myös itsekin, reissusäätöjä pähkäillessä.

Edellinen reissuraportti taisi loppua jokseenkin Pohjois-Karjalan maakuntakeskukseen. Joensuuhun ihastuin suuresti, mikä osoittautui monia Länsi- ja Etelä-Suomen kaupunkeja energisemmäksi, dynaamisemmaksi ja yksinkertaisesti kauniimmaksi paikkakunnaksi. Joensuussa ja Joensuun seudulla vietin paljon myös aikaa, yhteensä kolme viikonloppua mukaan lukien Juhannuksen, jolloin parantelin kipeytynyttä jalkaani Outokummussa Pohjois-Karjalan järvimaisemissa. Onneksi jalka kuntoutui pienen taistelun jälkeen, eikä vaiva sen jälkeen ole ilmoittanut olemassa olostaan.

Sosiaalisen kanssakäymisen sekä Joensuun lisäksi Pohjois-Karjalasta pitää ehdottomasti mainita sen herkullinen ruokakulttuuri, lukuisat kansallispuistot ja retkeilykohteet, karjalaisen kulttuurin vaaliminen ja tiedostaminen sekä erityisesti Pielisen seutu viehättävine kylineen. Juhannuksen jälkeen matkaan yhtyi Kapua-vuodesta tuttu ystäväni, joka oli suunnitellut meille erinomaisen reitin Pielisjokea myötäillen Joensuusta Uimaharjulle, Pielisen eteläkärkeen. Kesä oli kuumimmillaan ja Pielisjoki näyttäytyi todella kauniina. Saunomisen, uimisen ja Pielisjoen maisemien lisäksi matkalle osui useampia paikalliskohteita, joita en varmasti ilman ystävääni olisi tavoittanut. Yöpyminen Paiholan vanhan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli varmasti unohtumaton kokemus.

Jalka ilmoitti itsestään vielä tälläkin etapilla ja niinpä otin alleni kaverilta lainatun Tunturi-jääkärin tarkoituksena pyöräillä Uimaharjulta Lieksaan ja lepuuttaa vielä jalkaa kävelystä. Urani maantiepyöräilijänä jäi lyhyeksi ja muuttui tragikoomiseksi farssiksi, kun jääkärit Tunturi ja Mäkinen alkoivat vuorotellen hajoilemaan. Kolille asti pääsin ja suoriuduin vielä Kolin ympäriajosta, mutta tyrmäävän kauniin Pielisen ylitettyäni nakkasin jääkärin Vuonislahden asemalle parkkiin, mistä myöhemmin tulin ottamaan sen pikkupendolin kyytiin takaisin Joensuuhun, minne vielä palasin kesäviikonlopun viettoon.

Kolilla olin vieraillut muutaman kerran aikaisemminkin, mutta nyt näin ja koin Kolin ensimmäistä kertaa Pieliseltä ja vastarannalta katsottuna. Pieliseltä, Kolin vaaramaisemat taustalle asetettuna, löytyi palanen omaa sielunmaisemaa. Pielisessä oli jotain selittämätöntä voimaa, avaruutta ja mystiikkaa. Aikaisemmin vastaavat kokemukset ja tunteet ovat ilmaantuneet arktisissa ja erityisen kaukaisissa ympäristöissä, kuten Lapissa, Huippuvuorilla ja Patagoniassa, mutta nyt myös Pielisen nostattamana.

Karjalaisesta ruokakulttuurista olin saanut maistiaisia jo Joensuun vilkkaalla torilla, mutta Kolin vastarannalla Vuonisjoen kylässä pääsin kunnolla herkuttelemaan, kun pysähdyin lounaalle Herranniemen Kestikievariin, missä eteeni tarjoiltiin kokonainen kattaus perinteisiä ja lähellä tuotettuja Karjalan herkkuja. Majatalo tarjoiluineen, ympäristöineen ja historioineen oli niin vaikuttava, että lopulta jäin Herranniemeen telttailemaan ja nauttimaan upeasta miljööstä. Vuonislahden kylä itsessäänkin oli ja on edelleen yksi reissuni viehättävimmistä. Pyörä jäi siis kylän asemalle ja reissu jatkui turvallisesti taas jalkapatikalla kohti Lieksaa.

Lieksa, Nurmes ja myöhemmin Kainuussa Kuhmo ja Suomussalmi olivat kaikki ennakkoon vierailtavien paikkakuntien listalla, populaatioltaan samaa luokkaa ja eräällä tavalla näyttäytyivät saman ”kategorian” kohteina ja paikkakuntina. Olen jo pitkään ajatellut ja todennut, että lähtökohtaisesti kaikissa maissa, kaupungeissa, kunnissa, kylissä ja kohteissa on aina oma viehättävyytensä. Jokainen paikka ja kohde ansaitsisi matkailijan huomion ja arvostuksen, vaikkei se luonnollisestikaan ole mahdollista. Jos matkaaja kulkee aistit auki, tutkien, ihmetellen ja havainnoiden, löytää se jokaisesta paikasta ja kohteesta oman erityisyytensä ja hienoutensa. Tämä oli lähtökohta myös kyseisten paikkakuntien, ja ylipäänsä koko reissun kohdalla. En halunnut kulkea vain ohi, vaan tosissaan pysähtyä hetkeksi ja tutustua paikkakuntien historiaan, tarinoihin, ihmisiin ja palvelurakenteisiin. Kaikki tarjosivat kulkijalle valtavasti elämyksiä, kokemuksia ja kohtaamisia sekä laajensivat edelleen perspektiiviä Suomesta, suomalaisuudesta ja paikallisuudesta.

Oikeastaan kummankaan maakunnan kohdalla ei voi olla mainitsematta luontomatkailun monipuolista ja loputonta tarjontaa. Pelkästään kansallispuistoja osuu alueille kuusi, mutta näiden lisäksi huomionarvoista on lukuisat muut retkeily- ja luonnonsuojelukohteet, mitkä tarjoavat kansallispuistojen tavoin kattavia retkeilymahdollisuuksia ja upeaa luontoa. Luontokohteita kierrellessäni havahduinkin kunnolla siihen, kuinka usein ne kohteet, joilla ei kansallispuistostatusta ole, jäävät unohduksiin ja matkailijoilta paitsioon, tai ainakin massojen tavoittamattomiin. Tämä on toisaalta sääli, koska kuluneena kesänä on useista kansallispuistoista raportoitu jo häiritsevästäkin ihmispaljoudesta. Toki on ymmärrettävää, että kansallispuistot ovat niitä luontomatkailun kärkiä ja helmiä, mutta toisinaan toivoisi retkeily- ja ulkoilumassojen, mihin itsekin toisinaan kuulun, katsovan ja löytävän rajattomia retkeilymahdollisuuksia myös niiden ulkopuolelta.

Kainuussa sosiaalinen vuorovaikutus otti taas napsun verran itsellekin ehkä tutumpaan, joskaan ei välttämättä miellyttävämpään muottiin, missä ihmiset ovat tietyllä tavalla varauksellisempia ja suomalaisittain jurompia. Silti, äärimmäisen sydämmelliseen vieraanavaraisuuteen törmäsin useasti Kainuussakin ja opin, kuinka ruoalla ja sen runsaudella on tärkeä paikkansa paikallisessa perinteessä. Kainuussa reissuun oman leimansa toivat loppumattomat metsätaipaleet autiotaloineen. Kulttuuriperinne savotoista, tukinuittoon, tervanpolttoon ja metsien kaskeamiseen oli myös vahvasti läsnä museoissa, tapahtumissa ja historiallisissa kohteissa. Kulkiessani itäisessä Suomessa Etelä-Karjalasta Pohjois-Karjalan ja Kainuun läpi nykyiseen sijaintiini Koillismaalle, on myös sotahistorialla ollut suuri näkyvyys ja merkitys matkailuun ja paikallisuuteen.

Paljon on kyselty Pohjois-Karjalan ja Kainuun pedoista ja etenkin yksin yöpymisestä teltassa suurpetojen asuinalueilla. Onneksi pedot kiertävät ihmislajin lähtökohtaisesti kaukaa ja petojen vaarallinen kohtaaminen on erittäin harvinaista. Muutaman kerran sydämen tykytyksiä ovat aiheuttaneet todennäköisesti teltan vierestä karkuun ampaisseet hirvet, kun olen yöllisille tarpeilleni herännyt. Suomen suurpedot sinänsä kiinnostavat ja kiehtovat kovasti, ja toki näillä seuduilla petoja liikkuu verrattain paljon. Pedot ovat olleet läsnä useissa keskusteluissa paikallisten ihmisten kanssa ja niihin tunnutaan suhtautuvan erityisen voimakkaasti ja tunteella, hyvässä ja pahassa. Pedot tarjosivat Lieksassa ja Kuhmossa itselleni myös unohtumattomia elämyksiä, kun pääsin molemmilla paikkakunnilla petokojuihin seuraamaan karhujen ja ahmojen elämää ja toimintaa lähietäisyydeltä.

Pohjois-Karjala ja Kainuu molemmat vastasivat suurimissa määrin sitä, mitä olin uskaltanut ja osannut maakunnilta odottaa. Potentiaalia matkailuun ja sen edelleen kestävään kasvattamiseen löytyy ja matkailijan näkökulmasta tarjontaa on monipuolisesti luonnosta ruokaan ja historiasta paikallisiin perinteisiin. Jo ennakkoon ennen reissua olin ajatellut seuraavaksi mahdolliseksi muuttosuunnaksi idän, eikä sen mahdollisuus ainakaan pienentynyt kulkuni aikana. Toisaalta, selittämätöntä lapinkaipuuta on alkanut pohjoisen lähestyessä myös ilmaantua, joten nähtäväksi jää miten muuton käy, tai mihin se suuntautuu.

Kuusamo, Riisitunturi ja Ruka toimivat mainioina portteina kohti pohjoista ja Lappia. Ruskan orastavia värejä näkyy jo puissa ja viime päivissä ollut aistittavissa jo kevyttä syksyn henkeä. Malttamattomana olen jo muutaman viikon odottanut kulkuni kääntymistä kohti pohjoista ja ruskaa. Hossan kansallispuisto antoi sitten jo suuntaa tulevalle. Yhtäkkiä se on tässä ja nyt, ensi viikolla ollaan jo Lapin puolella Sallassa. Pohjois-Karjalan Visit Karelian lisäksi kiitokset kuuluvat Kainuun matkailuorganisaatiolle Wild Taigalle sekä myös Suomussalmen ja nyt Kuusamon matkailutoimistoille sekä Hossan luontokeskukselle, jotka ovat lämmöllä auttaneet mm. huoltokassien kuljetuksista paikoista toisiin.

Yhtä kaikki, kulkuri on viihtynyt ja kulkurista pidetty hyvä huoli.

-Tero Mäkinen-