Periaatepäätöksellä emme halunneet lentää Windhoekista Kapkaupunkiin, vaan otimme 22 tunnin yöbussin. Tämä periaatepäätös sanoo, että mantereen sisäisiä ja varsinkin maasta naapuriin tai sen naapuriin tehtäviä lentoja yritetään välttää viimeiseen asti. Aina kun mahdollista, ja melkein aina se on, niin mennään junalla, bussilla, puskataksilla tai muulla joukkoliikennevälineellä. Kaikki eivät pidä junalla tai bussilla matkustamisesta, varsinkaan pitkiä aikoja, mutta itselle se on aina ollut jotenkin miellyttävää. Tuntuu, että aika pysähtyy ja sitä kaivautuu omaan pieneen maailmaan kuuntelemaan musaa, katsomaan elävää kuvaa, mutustelemaan herkkuja tai sitten vaan syventymään ohi kiitäviin vaihteleviin maisemiin. Toki periaatepäätöksessä on taustalla tämä matkaajan ympäristöahdistus, yritellään välttää ns. turhia lentoja ja näin pienentää omaa hiilijalanjälkeä maailmalla.
No, joka tapauksessa, takaisiin bussiin ja Namibiaan. Yöbussimme lähti muutama viikko sitten maanantaina iltapäivällä ja aikataulunmukainen saapuminen Kapkaupunkiin oli tiistaina iltapäivällä. Tarkoituksena oli mennä muutama päivä ennakkoon Kapkaupunkiin valmistautumaan, ennen kuin vieraat Suomesta saapuisivat. Heidän reilun kahden viikon vierailulle oli suunniteltu ja varattu monenlaista; asuntoa, aktiviteettia, elämyksiä ja kunnon lomailua. Rahaakin oli kiinni jonkin verran. Oma unelmani oli juurikin toteutumassa, kun pääsisin houstaamaan kyseisiä arvon vieraita ns. omassa maailmassani, paikassa jonne he todennäköisesti eivät itse tulisi matkustamaan.
Yöbussissa aika taittui mukavasti katsellen everstiluutnantti John Sheppardin seikkailuja vieraassa galaxissa. Välillä pienet unet ja taas uusi jakso. Fiilis oli nosteessa, kun tiesi mitä oli edessä. Aamuyöllä saavuimme Namibian ja Etelä-Afrikan rajalle. Matkustajat ulos, tavanomaiset rajasyynäykset, leimat passiin ja takaisin bussiin. Lyhyt ajo toiselle rajalle ja sama proseduuri, pienellä poikkeuksella. Leimoja ei passiin, takaisin bussiin ja edelliselle rajalle, Namibian rajanviranomaisten ihmetykset ja kummastukset, uusi leima passiin ja takaisin Namibiaan.
Mitä tapahtuu? Miten voi olla mahdollista? Onko tämä oikein? Olenko unessa? Mitkä ovat oikeutemme ja mahdollisuutemme? Miksi emme varautuneet? Miten voimme olla näin sinisilmäisiä? Olisimmeko voineet tietää? Olisimmeko voineet tehdä jotain toisin? Tämä vain ei voi olla mahdollista! Kutakuinkin tällaiset olivat ajatukset ja mietteet siinä lyhyessä hetkessä, kun Etelä-Afrikan tylyt ja byrokraattiset rajaviranomaiset kieltäytyivät leimasta ja ohjasivat meidät takaisin Namibiaan. Hetki oli ja on edelleen vaikea uskoa todeksi.
Palataanpa takaisin Etelä-Afrikkaan ja huhtikuuhun 2017, Luvatta maassa ja Upporikasta ja rutiköyhää. Silloin emme päässeet Namibiaan, kun ylitimme Etelä-Afrikan maassaololupamme muutamalla päivällä, osittain vahingon ja sattuman, osittain oman huolimattomuutemme vuoksi. Saimme vuoden maahantulokiellon Etelä-Afrikkaan, minkä jälkeen rajaviranomaisten useasti vakuuttamana meidän piti päästä maahan uudelleen ilman erillisiä toimenpiteitä tai hakemuksia. Mut ei. Viimeksi emme päässet Namibiaan, nyt emme päässeet Namibiasta ulos.
Ironia iski avarilla lähes kanveesiin. Muutama viikko sitten rajalla ollessamme oman tunnepitoisen kokemuksemme muokkaamat tylyt rajaviranomaiset väittivät, että meidän olisi pitänyt, ja pitäisi erikseen hakea maahantulokiellon purkamista, vaikka itse rangaistus olikin jo suoritettu. Vähän kuin velan maksettuaan ihmisen pitäisi vielä anoa velkojaltaan, että onhan sen se velka varmasti maksettu. Yritimme toki selittää, anella, perustella ja viitata Johannesburgin lentokenttäviranomaisten vakuutteluihin, mutta eihän se auttanut, vaikka meillä oli rangaistuksesta ja sen päättymisestä alkuperäiset todistukset. Jäimme tylysti epäuskoisina nyyhkyttämään tilannettamme.
Tästä alkoi sattumien ja tapahtumien ketju, varsinainen taistelu maahan päästäksemme. Kun se jo näytti epätodennäköiseltä ja toivo oli hiipumassa, viikon taistelun jälkeen, niin jotain tapahtui ja seuraavana päivänä olimmekin jo Kapkaupungissa. Lensimme. V*****n periaatepäätökset siinä hetkessä. Siinä nimenomaisessa hetkessä, kaiken sen taistelun, säädön, stressin ja ahdistuksen jälkeen ei lentäminen paljoa painanut. Tuntui vain niin helpottuneelta, vapautuneelta ja onnelliselta.
Ollessamme epätoivoisina, hämmentyneinä ja vihaisina rajalla, eräs nainen tuli vinkkaamaan meille Namibian puolella rajajokea sijaitsevasta majapaikasta, minkä omistajan hän kertoi olevan paikallinen pitkän linjan vaikuttaja, hyvin kontaktoitunut ja matkailijoita omasta tahdostaan jeesaava mainio persoona. Ja siksi tämä osoittautuikin. Rajalla saimme uuden leiman Namibiaan ja pummasimme kyydin kyseiseen majapaikkaan. Vastaanotossa meidät oltiin telttamme kanssa ohjaamassa jo seuraavaan paikkaan, kun he eivät lähtökohtaisesti yksittäisiä leiriytyjiä kuulemma majoittaneet, mutta kun surkeina esitimme asiamme ja pyysimme päästä edellä mainitun henkilön juttusille, niin saimme tilapäisen luvan leiriytyä yhdeksi yöksi.
Saimme rajaviranomaisilta muodolliset ohjeet maahantuloluvan hakemiseen ja yhteystiedot hakemuksen lähettämiseen. Tuolloin emme vielä tienneet sen olevan käytännössä pohjaton kaivo, josta kukaan ei koskaan vastaisi, eikä kukaan koskaan reagoisi. Lähetimme hakemuksen liitteineen heti aamulla rajalta päästyämme ja soitimme reippaasti ja tunnollisesti saamaamme numeroon. Kukaan ei vastannut, ei puheluun eikä sähköpostiin. Samoista ja lukuisista muista sähköposteista ja numeroista yritimme saada asiaamme hoidetuksi seuraavan viikon, mutta turhaan. Tavattuamme majapaikkamme isännän sinä päivänä, kun meidät rajalla oltiin käännytetty, avasi tämä meille tilanteen luonteen, kertoi mahdollisuuksistamme ja valoi meihin uskoa ja toivoa. Tämän kautta lähetimme hakemuksemme hänen kontakteilleen, miten niiden läpi meneminen oli paljon todennäköisempää kuin rajalta saatujen ”virallisten” väylien.
Majapaikassa odotimme päivän, odotimme kaksi, odotimme lopulta neljä, ennen kuin jotain tapahtui. Siinä välissä vieraat olivat jo saapuneet Kapkaupunkiin yrittäen totutella siihen tilanteeseen ja mahdollisuuteen, ettemme välttämättä pääsisi maahan ollenkaan. Suunnitelmat alkoivat muuttua, joitain varauksia peruuteltiin, joitain muuteltiin. Emme lopulta odottaneet pelkästään vastausta ja kaipaamaamme maahantulolupaa, vaan myös kuljetusta rajalta Windhoekiin. Neljä päivää oli pelkästään odottamista, ahdistavaa ja stressaavaa odottamista. Lopulta, viidentenä päivänä jo pelkästään Windhoekiin pääseminen tuntui puoli voitolta, vaikkei maahantuloluvasta siinä kohtaa ollut vielä tietoakaan.
Matkasimme Windhoekiin safaribussin perällä, aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Sunnuntaina mitään ei luonnollisestikaan tapahtunut. Odotimme. Maanantaina pamautimme asiamme kanssa Etelä-Afrikan suurlähetystöön, missä sielläkin oli tyly vasttaanotto. Asiamme ei koskisi heitä, vaan sisäasiainvirastoa. Sen verran löimme nyrkkiä kuitenkin pöytään, että poistuimme muutaman uuden yhteystiedon kanssa. Ja taas soiteltiin ja läheteltiin sähköposteja. Ja tietenkin odoteltiin. Saimme ajatuksen, että ehdottaisimme rajalla sijainneen majapaikkamme isännälle, josko hän vielä kerran laittaisi hakemuksemme eteenpäin. Hokasimme myös, että omat sähköpostimme oltiin liitetty alkuperäiseen viestiketjuun ja näin voisimme itsekin lähestyä korkeampia virkamiestahoja. Toimimme.
Tiistaina iltapäivällä, viikko rajaepisodin jälkeen, päätin vielä kerran rummuttaa kaikki numerot läpi, ikään kuin viimeisenä oljenkortena. Olimme jo alkaneet suunnitella lähtöä pois Namibiasta Zimbabween ja Mosambikiin sekä hyväksyneet katkeran tappiomme. Numerosta kuitenkin vastattiin, ensimmäistä kertaa. Hämmennyin. Kun aloin selittää tilannettamme viranomaiselle vaikutti tämä ikään kuin odottavan puheluamme. Hän tunsi asiamme. Tuntui siltä, että kaikki oli valmiina, nimiämme haettiin rekisteristä ja meille vannotettiin, että maahantuloluvat tulevat sähköposteihimme tunnin sisällä. Tunnemaailma löi taas superlatiivia. Fiilis oli sekoitus paniikkia ja adrenaliiniryöppyä. Tunnepäissäni änkytin rallienglantia ja puhelimen toisessa päässä jo turhauduttiin, kun jankutin henkilötietojamme ja triplatuplavarmistin, että heillä oli oikeat ja ajankohtaiset tiedot. Sitten piti vain odottaa ja luottaa, että asia hoidettaisiin. Noin 15.45 sähköpostiini kilahti liitetiedostot, missä ilmoitettiin meidän nimiimme liittyvät rajoitukset poistettaneen rekisteristä. Noin 16.15 meillä oli lentoliput Kapkaupunkiin. Lento lähti aikaisin seuraavan aamuna. Tarinalla oli erinomaisen onnellinen loppu, aamupäivällä noin 11.00 olimme Kapkaupungissa. Toisin kuin oli suunniteltu, me olimmekin ne, jotka otettiin kuohuvalla vastaan.
Menetimme rahaa sekä muutamia päiviä yhteisestä lomasta, suunnitelmat muuttuivat. Vaikeinta tarinassa kuitenkin oli odottaminen, stressaava ja ahdistava odottaminen ja voimattomuus tilanteen edessä. Toisaalta myös oma sinisilmäisyys ja huolettomuus pistivät vihaksi. Vaikka mitään oikeasti vakavaa ei tapahtunut, onneksi, niin silti noin arvaamaton ja äkillinen avokämmen maailmalta ja oman unelman hetkellinen särkyminen oli todella vaikea sietää ja kestää.
-Tero Mäkinen-