Uuden päivityksen tuli olla kirjoitus matkailijan identiteetistä otsikolla Matkailija – identiteetti, mutta siinä kutitellaankin niin henkilökohtaisia asioita, että haluan kirjoitukselle aikaa ja erityistä huolellisuutta. Niinpä siirryin kevyempään ja toisaalta ehkä lukijoille mieluisampaan perinteiseen reissuraporttiin, mitä nyt junassa matkalla Turkuun kirjoittelen. Todennäköisesti myös junassa matkalla Turusta Kiteelle, maanantaina. Ja todennäköisesti vielä Joensuussakin, sellaista on tämä kirjoittaminen. Suomea on kuljettu jalan jo noin 500km ja reissussa oltu kaksi kuukautta, mihin on tietysti jo mahtunut monenlaista sattumaa ja kohtaamista. Tunnelmia ja ajatuksia olisi hienoa jakaa aina siinä hetkessä, mutta somessakaan ei haluaisi jatkuvasti roikkua postaamassa sitä ja tätä. Avataanpä siis reissun ensimmäistä kolmannesta ja etenkin mökkikaranteenin jälkeistä aikaa Kouvolasta tähän hetkeen.

Repovedellä reissun ”uusi aloitus” sai arvoisensa tunnelman, kun taivaalta paiskasi ensin vettä, sitten rakeita, räntää ja lopulta lunta, mitä tuli niinkin paljon, etten vastaavaa määrää nähnyt kuluneena talvena, tai sanotaanko kuuden kuukauden syksynä Turussa kuin muutaman kerran. Sääolosuhteita helposti manaillaan retkeillessä ja aina toivotaan sitä parasta mahdollista säätä. Ymmärrettävää toki, mutta huomioidaan sellainenkin näkökulma, että haastavammissa olosuhteissa retkeilytaidot ja -osaaminen kehittyvät paremmin. Retkeilyn tulisi olla nautinnollista ja elämyksellistä, sääolosuhteista huolimatta. Tästä kommentista voidaan sitten vetää suora leikkaus siihen tilaan ja fiilikseen, kun syksyllä olen taivaltanut viikon sateessa ja mieli on varmasti niin kirkkaana, niin kirkkaana.

Repoveden kansallispuisto oli hyvin hoidettu ja palvelutasoltaan sopiva kaikelle retkeilykansalle. Vedet ja kalliojyrkänteet olivat läsnä kaikkialla, mikä toi kulkemiseen maisemien puolesta erityistä mielekkyyttä. Kun mukana ollut ystäväni sitten kolmen päivän patikan jälkeen otti ja lähti, olivat tunnelmat hetken aikaa sekä tyhjät että jännittyneet. Tilanteessa konkretisoitui hienosti se, että nyt se elämä on todella tätä, ainakin seuraavat viisi kuukautta, lähtökohtaisesti yksin kulkemista ympäriinsä itäistä Suomea. Oman jännityksen toivat epäilyksen tunteet omasta selviytymisestä, osaamisesta ja kunnon kestävyydestä. Tavallaan turhiahan ne olivat, mutta ehkä kuitenkin inhimillisiä.

Pätkällä Repovedeltä Kouvolaan tuli vastaan jo muutama hieno kohtaaminen, toinen vettä pyytämältäni rouvan sekä toinen Rapojärven maantiekioskia pitävän miehen kanssa. Hienoilla kohtaamisilla en tarkoita välttämättä mitään erikoista tai erityistä, vaan sattumanvaraisia hetkiä, missä ihmisen kohtaa puhtaasti ilman ennakkoluuloja tai -käsityksiä, tästä kuulee mielenkiintoisia asioita ja toisaalta saa itse ilmaista itseään ja omaa reissuaan toiselle. Kahden ihmisen elämät ovat sillä hetkellä vain sattumalta kohdanneet. Tällaisissa kohtaamisissa reissun päällä on aina jotain erityistä arvokkuutta.

Niin Kouvola, Lappeenranta kuin Imatrakin kärsivät toukokuussa vielä koronarajoitusten aiheuttamasta autiomaisuudesta ja hiljaisuudesta, eikä kaupunkien keskustoissa ollut vielä sellaista eloa ja iloa, mitä varmasti normaaliaikoina olisi ollut. Kouvostoliitossa oli silti oma kummallinen viehätyksensä, Lappeenrannan satama-alue ja linnoitus olivat koronasta huolimatta mainiota alueita kuljeskeluun ja ihmettelyyn, toisessa kädessä vety ja toisessa oma termosmuki kahvilla täytettynä. Imatra taas yllätti positiivisesti arkkitehtuurillaan ja kaupunkirakenteellaan, ja toki Imatrankoski ympäristöineen oli näyttävä kohde. Savonlinnassa alkoikin sitten jo aistimaan kesän tuloa ja ihmisten ”vapautumista” korona kahleista. Vaikka monet palvelut olivatkin vielä kiinni, oli kaupungilla jo kivasti liikettä ja ääntä. Kauppatorilta sai mahantäydeltä suolaisia ja makeita lörtsyjä ja lippakioskilta herkullista pehmistä. Kastelholman linnaa en muistaakseni ole nähnyt, mutta kolmesta muusta merkittävästä ja hyvinsäilyneestä linnasta Olavinlinna otti näyttävyydellään ja sijainnillaan kärkipaikan.

Lappeenrannasta lähtiessäni ajattelin itsekseni, että mahtaako Karjalassa tulla koska vastaan henkilö, joka vääntäisi niin leveää karjalan murretta, mitä olisi jo vaikeaa ymmärtää. Ei tarvinnut kulkea kuin Joutsenosta kymmenisen kilometriä itärajan suuntaan, niin minut ohitti iäkäs mieshenkilö ehkä itsensä ikäisellä pyörällään ja pysähtyi luonnollisesti turisemaan. En tiedä, puhuiko hän niin vahvalla murteella, vai kenties jo karjalankieltä, mutta joka tapauksessa miestä en ymmärtänyt. Ymmärsin sanoja lauseiden keskeltä, mutta kokonaiset lauseet menivät ohitse. Tilanne oli huvittava ja laittoi hymyilemään vielä pitkään. Itärajan tuntumassa Rajavartiolaitoksen partioauto pysäytti kulkurin ja tekivät henkilöllisyystarkistuksen. Kertoivat tarkastuksen jälkeen heillä olevan harjoitus ja minun näyttäneen mahdolliselta kohteelta. Maailma osoittautui pieneksi tässäkin, kun viranomaisten kanssa hetken aikaa jutellessa kävi ilmi, että Suomussalmella asuva kaverini, rajamies hänkin, oli partioparista toisen kurssikaveri ja tunsivat toisensa hyvin.

Imatralla matkaan tuli ystävä, joka oli jo saatilla muutaman päivän, kun kävelin Turusta kesämökille Kokemäelle. Koimme heti hienon yllätyksen, kun viitisen kilometriä kävelleenämme meidät pysäytti mieshenkilö, joka oli ohi ajaessaan kiinnittänyt huomion kahteen kulkijaan isoine rinkkoineen. Samaan aikaan viereen kurvasi auto ja ulos astui toinen mieshenkilö suklaapatukat ja kokikset kädessään. Mies oli nähnyt minut ajaessaan ohitseni jo Joutsenossa ja nyt kun ohitti meidät Imatralla, oli kaveri kääntänyt autonsa ja hakenut kaupasta kulkijoille evästä ja näin toteuttanut Suomessa ehkä vieraampaa trail angel-periaatetta, missä vastaantulevia kulkijoita autetaan milloin milläkin tavalla. Tarkennetaan vielä, että huikeaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä täältä toki löytyy, mutta terminä ja laajempana ilmiönä periaate varmastikin vieras.

Keskustelu meidät alkujaan pysäyttäneen miehen kanssa päättyi siihen, kun hän tarjosi kulkijoille mahdollisuutta päästä viikonloppuna lentämään pienkoneella Saimaan yllä. Mikä mahtava tarjous, mihin ei vain voinut olla suostumatta! Vesille en valitettavasti Saimaalle ehtinyt, mutta toisaalta sain kokea Saimaan kauneuden ja komeuden hetken aikaa ilmasta käsin.

Samalle etapille osui ihmeellisesti useampikin hieno kohtaaminen ja uusi tuttavuus. Rautjärven aseman seudun kyläkaupalla nautiskellessamme auringosta, herkuista ja kylmästä oluesta keskusteluja käytiin useammankin kylännaisen ja -miehen kanssa. Paikalliselta nuohousalan yrittäjältä saimme hyvät vinkit suunniteltuun majapaikkaamme liittyen ja kävikin lopulta niin, että kylän rannassa kulkijoita odotti lämmin sauna ja aamulla herkullinen aamupala teltoille toimitettuna. Huulet pyöreinä ja naamat virneessä ihmettelimme elämän ihmeellisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Paikkana oli Miettilän kylä, missä myös Simo Häyhä-museo sijaitsee. Museon lisäksi paikalla on mielenkiintoinen historia sotiemme näyttämönä sekä vanhana venäläisten rakennuttamana varuskunta-alueena.

Rautjärven Simpeleeltä matka jatkui ja kääntyi kohti Savonlinnaa. Pieni koukku ja kääntyminen Savon suuntaan oli suunniteltu, jotta voisin kulkea Punkaharjun läpi ja viettää kesäisen viikonlopun Savonlinnassa, missä kummassakaan en ollut aikaisemmin kunnolla vieraillut. Tälle pätkälle osui sattumalta erityisen hienoja ja monipuolisia leiri- ja majapaikkoja. Sain yöpyä erään kyläyhdistyksen saunatuvassa Simpelejärven rannalla, Punkaharjulla pääsin taas saunaan ja katon alle, kun petipaikka löytyi Kapua-kaverini äidin luota. Telttayötkin osuivat hienoille ja erikoisille paikoille, missä toinen meni suuren hiekkamontun harjanteella ja toinen hiljaisen erämaalammen rannalla lintuja ja muita vesieläimiä seuraten.

Punkaharju oli maineensa veroinen kansallismaisema ja -ympäristö, missä kapeat harjut kiemurrellen halkoivat Saimaan vesiä ja tarjosivat suomalaista postikorttimaisemaa. Jotain suomalaisuuden syvää mystiikkaa Punkaharjulla oli aistittavissa, kun ajoittain pääsi yksin hiljaisuudessa harjuilla kulkemaan. Savonlinna taas oli hurmaava kesäkaupunki, joka oli juuri kyseisenä viikonloppuna heräämässä loistoonsa koronaunien jälkeen. Puolitehoillakin kaupungista oli helppo todeta sen olevan todellinen kesä- ja lomakaupunki. Keskustan alueella liikkunutta ja usein havaittua Sulo-norppaa en onnistunut itse näkemään, mutta niinhän se on, että luonto antaa ja luonto ottaa, eikä eläinten näkemistä voi juurikaan koskaan varmaksi taata. Vinkkinä lukijoille, että jos joskus törmääkin takuuseen siitä, että jollakin reissulla tulee näkemään jonkun villieläimen, kannattaa hetkeksi pysähtyä ja arvioida palveluntarjoajan vastuullisuus ja väittämän todenmukaisuus.

Kerimäen sivuutin jo kulkiessani kohti Savonlinnaa, niinpä otin Savonlinnasta bussin Kerimäelle ja jatkoin matkaani sieltä ensin kohti Kiteetä, mutta lopulta päätyen Kesälahdelle, kun halusin kulkea pienempää tietä Puruveden rantaa myötäillen isomman 71-tien sijaan. Sama matka, eri kohde. Kerimäen puukirkko, maailman suurin sellainen, oli vaikuttava rakennus ja juuri sopivasti auennut, mihin pääsin myös sisään tutkimaan. Niin ison kirkon rakentamisessa aikanaan ei ollut mitään erityistä valtiollista tai julkista tavoitetta tai lähtökohtaa, vaan ennemminkin seurakunnan kirkkoherran mahtipontinen visio. Tai näin minulle ainakin kerrottiin.

Jos edellisellä pätkällä oli monipuoliset ja kauniit majoitus- ja leiripaikat, niin tällä viikolla pystytin telttani erikoisiin paikkoihin, kun tavanomaista lyhyemmän kävelyviikon kolmena yönä päädyin nukkumaan kirkon pihalla, hiekkamontun sisällä metsän keskellä sekä autitoituneen ja viidakoituneen koulun kentällä. Joku listaus pitäisi koko reissun teltta- ja majoituspaikoistakin tehdä, mutta toisaalta se olisi taas yksi kirjoitus- ja muistiinpanotehtävä itselleni lisää, kun nykyisistäkin selviytyy vain vaivoin.

Erikoisista leiripaikoista huolimatta kuljettu tieosuus Puruvettä mukaillen kohti Kesälahtea oli sittenkin hieman tylsä ja vasta pätkän lopussa tie kulki niin lähellä vettä, että pystyi oikeasti näkemään ja ihastelemään Puruveden kauneutta ja kirkkautta. Sanoisin, että reissun ensimmäiset päivät, kun tunsin kulkemisen edes etäisesti tylsäksi. Katsotaan, miten koen tulevat Pohjois-Karjalan ja Kainuun loppumattomat metsätaipaleet.

Viime viikonloppuna poistuin reitiltäni lomailemaan Turkuun, missä alunperin piti olla Kesärauha-festivaali ja olin aikatauluni ja reissuni sunnitellut niin, että sinne menen. Kesärauhaa ei luonnollisesti ollut, eikä tule olemaan muitakaan festareita, minne piti reissulta poiketa, mutta Turkuun päätiin kuitenkin matkustaa. Lomaa reissusta tai loma reissun sisällä, ei huono tilanne. Voi olla, että tapahtumien peruutuksista johtuen se jäi kuitenkin viimeiseksi etelän ja lännen koukuksi, minkä tulen tekemään.

Aurinkoisesta ja mainioista kesäilmoista huolimatta synkät pilvet kumpusivat matkalleni, kun ammattilaisen valistuneen arvion mukaan oikean jalkani ojentajajänne oli tulehtunut. Kipu tuli yllättäen ja nopeasti viikon toisena kävelypäivänä, laantui hetkeksi seuraavaan aamuun mennessä, mutta palasi hiljalleen iltapäivän aikana ja keskiviikkona leiriytyessä Elovaaran ulkoilualueella kipu oli jo sellainen, etten olisi pitkään pystynyt enää edes jatkamaan. Siinä vaiheessa uskoi, tai ainakin halusi uskoa ja ajatella, että torstaina pystyisi kulkemaan helpotetusti ilman rinkkaa Joensuuhun, mutta aamulla joutui nopeasti nöyrtymään ja toteamaan, ettei se tulisi onnistumaan. Kuinka vaikeaa onkaan sellainen ratkaisu, missä jotain omaa tekemistä määrittävää fyysistä suoritetta joutuu rajaamaan ja tässä tapauksessa peruuttamaan, vaikka on täysin selvää ettei suoritetta pystyisi ja kannattaisi toteuttaa. Koville otti.

Reissun toteutuminen, jatkuminen ja onnistuminen koostuu oman näkemykseni mukaan neljästä eri osa-alueesta, mistä yhdestä olin jo ennen reissua erityisen huolissani ja ennustin, että jos jokin, niin se tulee olemaan reissuni suurin yksittäinen riskitekijä. Mentaalinen kestävyys, peruskunnon kestävyys, varusteiden kestävyys ja ns.paikkojen kestävyys, joista kolmen ensimmäisen kestämisestä olin ennen reissua ja olen edelleen luottavainen. Mutta ne paikat, eli nimenomaan nivelet, jänteet, nilkat, polvet, lonkat yms. ovat oikeastaan koko aikuiselämäni jatkuneen kehonhuollon laiminlyönnin seurauksena erityisen riskialttiita jatkuvalle fyysiselle rasitukselle. Onneksi, jalka on saatu jokseenkin kävelykuntoon ja reissu jatkunee Joensuusta kohti Uimaharjua ja Pielistä. Mahdollista toki on, että jalka kipeytyy uudelleen, eikä reissua voine jatkaa ilman pidempää taukoa, tai ainakin kipeytyneen jalan lepuuttamista. Tarkoittanee sitä, että suunnitelmat B ja C ovat jo viritteillä. Tyylikäs ratkaisu olisi esimerkiksi (James)potkukelkka. Jos pyörällä jatkaa, niin matkanteko nopeutuu niin, että pitänee tulla länsirannikkoa pitkin syksyllä alas. No, toistaiseksi mennään kävellen ja reissu jatkuu suunnitellusti.

Reitin Joensuusta Uimaharjulle on rakentanut paikallinen ystäväni Juha Lemmetyinen, joka tulee saatille nyt juhannusviikolla. Etappi on varsinaista elämysmatkailua, kun kuljemme kaunista Pielisjokea seuraten ja matkalle on järjestetty monenlaista ohjelmaa ja palvelua, mitä ei varmasti muuten tulisi vastaan. Joensuu itsessään on jo kuluneen viikonlopun aikana hurmannut kulkurin ja kaupunki on siirtynyt muuttokaupunkilistan kärkisijoille.

Matkaan, hopea!

-Tero Mäkinen-